On vaikea sanoa varmaksi onko Thunderball sivuprojektin sivuprojekti vai liekö asia toisin päin, mutta kolmanteen täyspitkään levytykseensä ehtinyt häröilyorkka ei ainakaan aivan täyspäiväiseltä - saati täysipäiseltä - bändiltä kuulosta. Puolituntinen "Disambiguation" onkin saatekirjeen mukaan jonkinlainen irtiotto genreistä, tai oikeastaan varsinainen keskisormen näyttö niille, mikä ei kaikissa tapauksissa olekaan lainkaan hyvä asia.
Levy ampaisee käyntiin perinteisen hevin ja power metalin henkisellä paukuttelulta "Renaissance architecture in Portugal" ja mukaeeppisellä pullistelulla "Otis". Jos seuraava "O'Fallon" ei pahemmin vakuuta, ei asiaa paranna "Exit Music (For a Film)" ja "Barbara Enright", joissa viedään touhua progressiivisen rockin vaikutteisiin, jopa hieman oopperahevimaisiin sfääreihin ja ties mihin eri tyylisuuntien välitiloihin. Yhteistä levyn biiseille kautta linjan on se, että bändi aiheuttaa paikoin myötähäpeän tunteita ja ennenaikaista halua painaa soittimen stop-painiketta.
Tunnelmaltaan levy vaihtelee herkän "Fichtelberg Aerial Tramway:n", liki puoliakustisen "Walesby:n" tilassa ja toisaalta ylväältä vaikuttavan "George Byron Smith:in" hevimäisissä piireissä, joka kuulostaa joko b-luokan Klamydialta tai sitten mahdollisesti Manowarilta - kappaleen kohdasta tai assosiaatioasteesta riippuen. Ikävä sanoa, mutta levy, ja etenkin "Leslie George Santos", aiheuttaa enemmän surullista päänpuistatusta kuin nyrkinpuintia hevijumalien tahdissa. Tästä erityiskiitos kuuluu tavallaan osaavalle, mutta silti helvetillisen nololta kuulostavalle vokalistille, jonka puhtaissa lauluissa, etenkin kappaleessa "John W. Gardner", on yksinkertaisesti jotain kammottavaa.
Tuotantopuoli on pääosin hyvällä mallilla. Soundeista löytyy oikeanlaista, sopivaa raskautta tämänkaltaiseen musiikkiin, eikä soundeja voi muutenkaan huonoina pitää. Synat(Garland Frazier), kitarat(Swamy) ja rummut(Matt Nickerson) menevät kauttaaltaan kelvosti rinta rinnan ja oikeastaan ainoa valittamisen aihe löytyy lauluista(Edna Savage). Puhtaan mylvinnän rinnalta löytyy myös rääkynävivahteista ääntelyä, joka ei ehkä ole erikoista missään mielessä, muttei myöskään aiheuta ahdistusta silkasta kuuntelusta. Myös basistin soitannassa (Adibah Noor) on havaittavissa jotain käsinkosketeltavia musiikillisia epäkohtia.
En lähde edes arvailemaan millainen kuuntelijakunta voisi Thunderball:in tyylistä pitää, mutta kellekään masokismista piittaamattomalle en tuotosta rehellisesti kehtaisi suositella. Kenties, jos omaperäisyyden tavoittelu kuulostaa hyvältä ja alituinen genre-lokeroituminen ärsyttää, tämäkin kiekko tarjoaa sitä jotain mitä ei muualta löydä.
