Loukkaantumiset kamppailu-urheilussa

[AndyS]

Kun seuraa kamppailu-urheilua, niin huomaa nopeasti, että erityisesti vapaaottelussa matseja peruuntuu todella paljon loukkaantumisten johdosta niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Ja tietysti jää kokonaan sopimatta, kun ottelija on pidempään telakalla. Bloodyelbow teki jokin aika sitten artikkelinkin, jossa vertailtiin eri vapaaottelutiimien loukkaantumisalttiuksia. Nämä koottiin oheiseen taulukkoon. Linkistä löytyy koko juttu.

https://www.bloodyelbow.com/2016/11...ted-aka-jacksons-blackzilians-team-alpha-male

Tuosta huomataan heti, että eri tiimeissä (= erilaisella treenikulttuurilla) loukkaantumismäärät vaihtelevat todella paljon. Eri lajien suhteen erot ovat vielä isommat. Korkean profiilin nyrkkeilymatseja peruuntuu tosi vähän loukkaantumisiin. Toki sitä tapahtuu, mutta paljon vähemmän kuin vapaaottelussa.

Itse otin urallani hieman yli 40 matsia potkunyrkkeilyssä ja nyrkkeilyssä, enkä peruuttanut yhtään ottelua loukkaantumisen takia. Kuitenkin parhaimmillani treenasin ihan yhtä kovaa ja paljon kuin kotimaiset ammattilaisvapaaottelijat. Mutta se oli pystyottelutreenaamista, jossa vahinkoja ei satu läheskään niin paljon.

Kun seuraa potkunyrkkeilyn tai thainyrkkeilyn kilpailutoimintaa, niin matsin peruuntumisen syy on sairastuminen paljon useammin kuin loukkaantuminen ja ero vapaaotteluun on selvä. Tätä tukee myös vakuutusten hinnoittelu lajeihin. Suomessa aikuisten kilpalisenssi vakuutuksineen on vapaaottelussa 435€, thainyrkkeilyssä 232€ ja potkunyrkkeilyssä 115€. Kaikissa liiton lisenssiosuus on noin 20€ luokkaa ja loppuosa vakuutusta. Amatöörinyrkkeilyn lisenssihinnoittelua en muista tarkkaan, mutta se on suunnilleen thainyrkkeilyn hintaluokassa.

Kun vapaaottelijoiden treeniä katsoo, niin loukkaantumisethan tulee paljolti erilaisissa pystypainitilanteissa, mistä kaadutaan kaverin kanssa jotenkin hallitsemattomasti. Ei siitä, että treenaajat vartavasten hakattaisiin sairaalakuntoon. Mutta miten asiaa voisi auttaa? Pitäisikö ennen matseja keskittyä enemmän pystyottelun treenaamiseen niin että varmistettaisiin pääsy ehjänä häkkiin, vaikka treeni ei olisikaan aivan optimaalista? Miten painijoilla on tilanne? Siis vapaa- ja krekopainissa. Onko heillä yhtä paljon loukkaantumisia kuin vapaaottelijoilla ja jos ei niin miksi?

 

[koirrah]

Itsellä ensimmäinen mieleen tuleva suuri ero pystyottelun ja pystypainin harjoittelun välillä on välineharjoittelu. Pystyottelussa osaoptimoidaan harjoittelua yleensä siten että sparrit otetaan fiksusti tai "puolifiksusti" ja täysillä vedetään vain välineisiin. Tämä on kaikille nykyään tietenkin itsestään selvyys. Pystypainissa tätä ei taideta niin paljon harrastaa. Sehän on selvää että kisojen lähestyessä kunto terävöityy, painonpudotus kiristyy ja tehot reenissä kasvaa, joten myös vammariski kasvaa pelkästään näiden seikkojen vuoksi. Tämän vuoksi harjoittelun tulisi muuttua oleellisesti kisojen läheisyydessä koko ideologian osalta.

 

[Underdogs]

Itse joskus treenaavana /treenanneena niin kun oma harrastus alkoi judosta niin niitä loukkaantumisia oli ihan helvetisti ja niitä myös näki salillakin melko usein. Kaikilla oli vähintään pari varvasta+sormea murtuneena ja taukoja piti pitää yllättävänkin paljon. Näin sääriluun, kylkiluun murtumia ja vaikka mitä sijoiltaanmenoja. Tästä sitten vaihdoin potkunyrkkeilyyn ja 99% "vammoista" olikin sitten pelkkiä mustelmia ja treenaamista pystyi harrastamaan huomattavasti enemmän kun jatkuvat loukkaantumiset eivät sitä estäneet. Suurin ongelma oli varmaan se että judossa sitä randoria=sparrausta harrastetaan tai ainakin harrastettiin 100 lasissa kun taas potkunyrkeilyssä se oli huomattavasti teknisempää ja rauhallisempaa ja mentiin varmaan jollain 60% teholla.

 

[Arduous]

Joo, tuo on kyllä totta että suurin osa vammoista tulee painiessa. Usein vielä ihan harmittoman näköinen tilanne on se, missä vamma syntyy. Pystyssä vammoja tulee harjoitellessa vähän.
Pahoja pystyvammoja olisi lähinnä käden/jalanmurtumat, syvät haavat ja aivotärähdykset. Noihin pitäisi sparrata järjettömän kovaa, eikä kukaan järkevä harrasta moista otteluun valmistautuessa.

 

[AndyS]

Pystyottelun harjoittelussa tyypillisimpiä vammoja on erilaiset raajavammat. Tyypillisesti säären luukalvovammat ja nilkkojen ja jalkaterien ruhjevammat. Ja etenkin nyrkkeilijöillä on tietysti vammoja kämmenen alueella. Kylkiluita menee harvakseltaan mutta joskus niitäkin. Olen itse potkaissut kerran sparriparin kylkiluun poikki ja nähnyt vierestä joitain tapauksia. Kuitenkin siis harvemmin kuin 3 vuoden välein. Jalkojen vammat on paljon yleisempiä ja isossa kisaryhmässä on melkein aina joku "yksijalkaisena" jonkun viikon, eli voi kuitenkin treenata, kunhan ei potki kipeällä jalalla.

Mutta tosiaan kun katsoo vapaaottelun painitreenejä, niin tuntuu että sitä kylmäpussia ollaan hakemassa koko ajan. Useimmat vammat on sielläkin tietysti onneksi pieniä, mutta eron määrissä huomaa ihan vaan katsomalla treenejä ilman mitään tilastointia.

 

[aidan]

Omien havaintojen mukaan eniten vammoja hölmöjen koutsien vetämien"veripääsparrien" lisäksi aiheuttavat lajista riippumatta 1) liian väsyneenä treenaaminen/sparraaminen, 2) epätasaiset tai eripainoiset harjoitusparit ja 3) liian paljon väkeä liian pienessä tilassa, joka johtaa porukan törmäilyihin joko toisiinsa tai seiniin tms.

Mitä kovempitehoisia tai tekniikoiltaan vapaampia harjoitukset ovat, niin sitä hallitumpia ja lyhyempiä niiden pitäisi olla. Esim. vapaassa vapaaottelusparrissa ei voi vetää kovilla tehoilla ilman että loukkaantumisriski nousee liikaa. Tehoja pitäisi hakea turvallisimmilla tavoilla ja vapaammat sparrit pitää enemmän hallittuna tekniikkasparrina tutun ja täysipäisen kaverin kanssa.

 

[Vieraissa]

 

[kierojalka]

Saattaa olla, et oli vähän erikoinen fiilis jätkällä, ku otti suojat pois. Tossa on ilmeisesti ollu joku hammasremontti menossa ja tyypin ei olis ees kannattanu otella, ku hampaat vähän heikoilla väliaikaisesti.

 

[AndyS]

Omien havaintojen mukaan eniten vammoja hölmöjen koutsien vetämien"veripääsparrien" lisäksi aiheuttavat lajista riippumatta 1) liian väsyneenä treenaaminen/sparraaminen, 2) epätasaiset tai eripainoiset harjoitusparit ja 3) liian paljon väkeä liian pienessä tilassa, joka johtaa porukan törmäilyihin joko toisiinsa tai seiniin tms.

Mitä kovempitehoisia tai tekniikoiltaan vapaampia harjoitukset ovat, niin sitä hallitumpia ja lyhyempiä niiden pitäisi olla. Esim. vapaassa vapaaottelusparrissa ei voi vetää kovilla tehoilla ilman että loukkaantumisriski nousee liikaa. Tehoja pitäisi hakea turvallisimmilla tavoilla ja vapaammat sparrit pitää enemmän hallittuna tekniikkasparrina tutun ja täysipäisen kaverin kanssa.

Yleisesti samoilla linjoilla.

Itse olen sitä mieltä, että ainakin pystytreenissä pitää ottaa sparria myös kovaa/täysillä jos mahdollista. Lähinnä siksi, että käytännön syistä ottelijoille ei saada Suomessa matseja niin paljon kuin olisi optimaalista. Jos matsimäärää voisi kasvattaa reilusti, kovien sparrien tarve vähenisi.

Koska nämä ovat kuitenkin tosi onnettomuusalttiita treenejä, ne pitää toteuttaa huolella. Eli tarkka parien jako ja suhteellisen vähän eriä kerrallaan. Yksi keino jota käytän säännöllisesti on erien lyhentäminen. Jos matsissa on 2 min erät, voi sparrit olla 1,5 min jne. Erän loppu on aina vahinkoalttein aika ja tässä se tavallaan leikataan pois. Jos mahdollista, niin tässä olisi hyvä olla vielä valmentaja katsomassa ja neuvomassa (ja varoittamassa riskeistä) ja erät pitäisi yrittää videoida, jotta ne voidaan jälkikäteen analysoida. Näin siitä rajallisesta sparriajasta saadaan maksimihyöty irti ja minimoidaan loukkaantumisriski. Ahtaassa tilassa en tekisi tätä suurin surminkaan.

Vapaaottelu on luonteeltaan sellaista, että vetäisin täystehoiset sparrit mieluummin tehtäväsparreina jotenkin jaoteltuna pystyottelu, pystypaini ja mattopaini erikseen. Täystehoinen vapaaottelusparri pikkuhanskoilla ei kuulosta terveelliseltä.

 

[aidan]

Itse olen sitä mieltä, että ainakin pystytreenissä pitää ottaa sparria myös kovaa/täysillä jos mahdollista. Lähinnä siksi, että käytännön syistä ottelijoille ei saada Suomessa matseja niin paljon kuin olisi optimaalista. Jos matsimäärää voisi kasvattaa reilusti, kovien sparrien tarve vähenisi.

Tästä ollaan ihan eri mieltä ja tuo mentaliteetti on suurimpia syitä miksi porukka menee rikki jo ennen kuin pääsee edes kisoihin asti. Ei sparrin tarvitse olla pystylajeissa kovaa, koska haitat ovat niin paljon hyötyjä isommat. Tasaisilla, osaavilla ja täyspäisillä pareilla voi ottaa vähän kovempaa, mutta kovuutta huomattavasti tärkeämpää on vauhti ja tempo mihin sparrissa päästään. Jos päästään lähelle matsin tasoa, niin menee hel-ve-tin hyvin. Jos ajattelee asian niin, että jokainen otettu koppi on pahasta, tuli se sitten kovaa tai ei ihan niin kovaa, niin "kovilla" iskuilla ei ole enää merkitystä ja sparrissa voi keskittyä enemmän vauhtiin. Erien keston lyhentämisessä en näe järkeä paitsi tehtäväotteluissa, sparreissa pitäisi päästä lähelle matsitilannetta, mutta iskuja ei tarvitse ruuvata hampaat irvessä loppuun asti.

Omaa tai kaverinsa iskunkestävyyttä ei tarvitse mittauttaa sparreissa, eikä siinä edes ole mitään järkeä. Kyllä jokainen ottaa lukua, kun tulee tarpeeksi kova töötti, mutta homman idea on välttää niitä koppeja ihan viimeiseen asti. "Salimatsit" lyhentävät ottelijoiden uria joskus todella paljon, joko hajoaa kroppa tai nuppi, pahimmassa tapauksessa menee molemmat.

 

[AndyS]

Minusta kovat sparrit ovat tärkeitä nimenomaan siksi, että matsimääriä ei voi Suomessa kasvattaa kovin paljon. Kun marrokkolais-amsterdamilainen Hassan täyttää 20 vuotta, hänellä on 50 ottelua. Novosibirskin Ivanilla on tuossa iässä 100 ottelua ja Bangkokin Yodkhunphonilla 200. Mutta Kuopion Jonnella on 20-vuotiaana hyvässä lykyssä 20 matsia ja huonommassa 5. Tämä ero myös näkyy matsissa, etenkin silloin kun mennään syviin vesiin.

Vaikka matsimäärää voi yrittää kasvattaa, niin siinä ei tulla ikinä pääsemään huippumaiden tasolle. Jotta eroa voitaisiin kaventaa, pitää mielestäni saada niitä tositilanteen omaisia hetkiä myös salilla. Siinä on riskinsä, mutta jos menee haastamaan huippuja valmistautumattomana, niin siinä vasta riskejä onkin.

Tuohon turvallisuusaspektiin liittyy kiinteästi myös se, että lähtökohtaisesti pyritään itselle turvalliseen ottelutyyliin jo harjoituksissa. Ei sellaiseen, että lyödään jalat maahan, annetaan käsien lentää ja katsotaan kumman leuka kestää enemmän. Olen itse kokeillut tätä ja todennut että sillä ei pärjää kuin aloittelijoille.

Ja huom. puhun tässä nimenomaan kehitysvaiheessa olevien ottelijoiden harjoittelusta. Joku kolmevitonen ja 20 vuotta treenannut konkari ja hänen harjoittelunsa on eri asia.

 

[aidan]

Minusta kovat sparrit ovat tärkeitä nimenomaan siksi, että matsimääriä ei voi Suomessa kasvattaa kovin paljon. Kun marrokkolais-amsterdamilainen Hassan täyttää 20 vuotta, hänellä on 50 ottelua. Novosibirskin Ivanilla on tuossa iässä 100 ottelua ja Bangkokin Yodkhunphonilla 200. Mutta Kuopion Jonnella on 20-vuotiaana hyvässä lykyssä 20 matsia ja huonommassa 5. Tämä ero myös näkyy matsissa, etenkin silloin kun mennään syviin vesiin.

En oikein näe miten tämä sun esimerkin Jonne olisi jotenkin paremmin valmis syviin vesiin, jos hän on salilla ottanut kovaa sparria verrattuna taitoa ja nopeutta korostavaan hieman kevyempään sparriin. Aloitteleva kymmenen matsin Jonne ei haasta venäläistä sadan matsin Ivania vaikka aivotärähdyksiä ja murtunut nenä olisi jo hankittu kotisalin kovissa sparreissa. Asetelma on niin epäreilu, että on ihan turha edes yrittää ennen kuin (kansainvälisiä) matseja ja taitoa on kertynyt enemmän.

Vaikka matsimäärää voi yrittää kasvattaa, niin siinä ei tulla ikinä pääsemään huippumaiden tasolle. Jotta eroa voitaisiin kaventaa, pitää mielestäni saada niitä tositilanteen omaisia hetkiä myös salilla. Siinä on riskinsä, mutta jos menee haastamaan huippuja valmistautumattomana, niin siinä vasta riskejä onkin.

Tuohon turvallisuusaspektiin liittyy kiinteästi myös se, että lähtökohtaisesti pyritään itselle turvalliseen ottelutyyliin jo harjoituksissa. Ei sellaiseen, että lyödään jalat maahan, annetaan käsien lentää ja katsotaan kumman leuka kestää enemmän. Olen itse kokeillut tätä ja todennut että sillä ei pärjää kuin aloittelijoille.

Ja huom. puhun tässä nimenomaan kehitysvaiheessa olevien ottelijoiden harjoittelusta. Joku kolmevitonen ja 20 vuotta treenannut konkari ja hänen harjoittelunsa on eri asia.

En edelleenkään ymmärrä miten kova sparraaminen olisi jotenkin oikotie kovatasoisten vastusten voittamiseen. Ne tositilanteet jännityksineen kaikkineen tulevat kilpailuissa ja matka kansainvälisen tason ottelijaksi on joka tapauksessa niin monen vuoden mittainen, että kiirehtimällä ottelijan into todennäköisesti loppuu jo alkumatkasta. Se on sitten ihan valmentajan ammattitaidosta kiinni, että vie ottelijansa uraa sopivalla vauhdilla eteenpäin, eikä hakkauta aloittelijaa kokeneempien vastustajien kanssa.

Omasta mielestäni ottelija on aina kehitysvaiheessa, oli uraa takana miten paljon tahansa. Aikalailla kaikki tuntemani kokeneet kisakoneet ovat vanhoilla päivillään vakaasti sitä mieltä, että treenasivat ja varsinkin sparrasivat nuorempana ihan liian kovaa. Vanhempana järkeä ja taitoa on enemmän, mutta nuorempana hankitut urheiluvammat haittaavat pahasti menoa tai ovat tehneet matsaamisesta jo mahdotonta, vaikka menohaluja vielä olisikin. Fyysisen suorituskyvyn ja taidon huipputasot ajoittuvat monesti aika epäreilun kauas toisistaan.

Itse panostan valmennuksessa (ihan ottelijoiden tasosta riippumatta) taidon oppimiseen, en "kovuuteen". Se ei ole ainoa, eikä välttämättä edes oikea tapa, mutta reilun kymmenen vuoden aikana treeneissä ei ole tullut vakavia loukkaantumisia. Murtuneet kylkiluut ja silmänpohjat ovat sijoilta menneiden olkapäiden ohella olleet vakavimmat vammat ja nekin ovat tulleet kontrolloidussa sparrissa. Jos sparrit olisivat olleet mallia veripää, niin loukkaantumisia olisi varmasti tullut enemmän ja uskon, että ottelijoiden osaaminenkin olisi jäänyt heikommaksi ja useampi olisi vaihtanut lajia tai lopettanut. Sen olettamuksen perustan siihen, että havaintojeni mukaan otteleminen alkaa kusta sitä enemmän mitä "kovempaa" pyrkii ottamaan. Ongelma korostuu aloittelijoilla. Kun oikeanlainen tekniikka hoitaa tehontuoton, niin homma pysyy paremmin hallussa rentouden, kestävyyden, reaktioiden ja ajoittamisen suhteen. "Runttaamisella" voi pärjätä alemman tason matseissa, mutta tie nousee aika nopeasti pystyyn osaavampien kavereiden kanssa ja taito-ottelemiseen palaaminen myöhemmin on hyvin hankalaa, jos tekeminen on perustunut vuosia voimankäyttöön ja "kovuuteen".

 

[AndyS]

Ensinnäkin pidän "veripääsparri"-nimitystä huonona.Tai ainakaan se ei kuvaa kaikkea kovaa sparria kovin hyvin. Minulle tulee siitä mieleen jonkinlainen aivoton riehuminen, jossa ajatustoiminta ei ole mukana. Loukkaantumisriski on hirmuinen ja tätä en missään nimessä suosittele kellekään. Mutta on mahdollista sparrata kova/täysillä ilman että se näyttää riehumiselta. Eihän taitavien ottelijoiden ottelukaan ole mitään riehumista vaikka se tapahtuu täysillä. Mielestäni tätä kannattaa harjoitella. Toki sillä erolla, että jos sparrikaveriin saadaan hyvä osuma ja tämä sekaisin tai pahasti epätasapainoon, niin siitä ei sitten parsita kundia kylmäksi, etenkin kun sparrissa ei yleensä ole tuomariakaan tulossa väliin.

Olen siis sitä mieltä, että ottelut tulisi pyrkiä voittamaan ensisijassa taidolla ja toissijaisesti taktisella etevämmyydellä. Vasta jos nämä pettävät, pitää yrittää voittaa voimalla, kunnolla tai kovuudella. Taitoja pitäisi kuitenkin harjoitella mahdollisimman todenmukaisissa tilanteissa. Erityisesti tämä korostuu vastahyökkäyksissä. On aivan eri asia tehdä vastahyökkäys täysillä tehtyyn potkuun kuin puoliteholla tehtyyn. Toki voi tehdä pariharjoittelua, mutta se on silti eri asia kun siinä tietää että se potku on tulossa.

Olen kokeillut systeemiä, jossa sparrasin vain kevyesti vuoden verran. Kehityin teknisesti tuolloin varsin hyvin (tähän tosin vaikutti muitakin tekijöitä) ja varsinkin aluksi ottelut menivät vanhoilla pohjilla hyvin, mutta loppua kohti alkoi tulla kaikenlaista silmien räpsymistä ja muuta huonoa reagointia ottelussa, kun kundi löikin oikeasti, eikä siihen ollut tuoretta tuntumaa. Otin ko. vuoden aikana viisi matsia, jos ottelisi enemmän, niin tätä ei ehkä tapahtuisi. Asiaa voi tietysti auttaa myös erilaisilla puolivapailla pariharjoitteilla, joissa lyödään kovaa, mutta eivät nekään ole riskittömiä.

Kymmenellä matsilla voi tosiaan olla hankala ainakaan miesten puolella pärjätä huipputasolla, mutta parikymmentä on jo eri asia. "Bazooka" Joe Valtellinilla https://en.wikipedia.org/wiki/Joseph_Valtellini oli alla 23 matsia (11 amatöörinä ja 12 ammattilaisena) kun hän voitti Gloryn mestaruusottelussa 94 matsin kokemuksella vastaan tulleen Marc de Bonten. Tätä ennen oli kaatunut keskeytyksellä sekä 86 matsin Murat Direkci että 96 matsin Karim Ghaji. Tuohon aikaan sarjan paras ottelija Nieky Holzken (96 ottelua) oli liikaa, mutta kyllä Valtellini hänellekin ihan vastuksen antoi.

Ja Valtellini asuu Kanadassa, joka ei todellakaan ole mikään potkunyrkkeilyn mekka. En näe mitään syytä miksei Jonne Kuopiosta voisi pärjätä 23 matsin jälkeen yhtä hyvin, jos treenaa yhtä kovaa ja järkevästi kuin Bazooka Joe. En varsinaisesti tiedä miten Valtellini urallaan sparrasi, mutta hänen pitämällään salilla käynyt kaverini kertoi välillä sparranneensa siellä huomattavan kovaa. Toki aina voi spekuloida, olisiko Valtellini pärjännyt toisenlaisella treenillä vielä paremmin, mutta ei tuo nyt ihan huonosti mennyt. Taitolajien valmennus on tietysti siitä hankalaa, että ei oikein voi todistaa varmuudella mitään, vaan pitää mennä paljolti vaiston ja kokemuksen varassa.

 

[aidan]

Toki sillä erolla, että jos sparrikaveriin saadaan hyvä osuma ja tämä sekaisin tai pahasti epätasapainoon, niin siitä ei sitten parsita kundia kylmäksi, etenkin kun sparrissa ei yleensä ole tuomariakaan tulossa väliin.

Just. On mun mielestä aika ristiriitaista, kun sä avaat ketjun jossa pohdit kamppailu-urheilussa sattuvia loukkaantumisia ja miten niitä voisi välttää, mutta samalla julistat miten sparreissa pitäisi ottaa täysillä. Loukkaantumisten suurinpia tai jopa suurin syy on nimenomaan se, että otetaan ihan liian kovalla kontaktilla sparria. Se on kyllä huomaavaista, että kun sparratessa saa vastuksen "sekaisin", niin silloin ei enää vedä kaveria pihalle, vaan ottaa vähän iisimmin – tosi kivasti tehty. Sparriringissä on varmaan aika kova vaihtuvuus tai sitten poikkeuksellisen luupäistä sakkia, jos on ihan normaalia, että porukkaa lyödään sekaisin. Ei voi ymmärtää.

On aivan eri asia tehdä vastahyökkäys täysillä tehtyyn potkuun kuin puoliteholla tehtyyn. Toki voi tehdä pariharjoittelua, mutta se on silti eri asia kun siinä tietää että se potku on tulossa.

Tottakai se on hieman erilaista otella, jos vedetään täysillä kuin vähän kevyemmin otettaessa. Siitä ei kuitenkaan tule kevyemmin, mutta kovalla temmolla sparratessa mitään ongelmaa, jos porukalla on edes vähän järkeä päässä. Otteleminen vaatii kontrollia, ja jos osaa otella kontrolloidusti (taidolla), niin pystyy kehittymään vähän kevyemmälläkin, mutta nopealla sparrilla, niin että matseissa 20-30 % kovempi kontakti ja satuttamisenhalu ei tule minään jättimäisenä yllätyksenä.

Olen kokeillut systeemiä, jossa sparrasin vain kevyesti vuoden verran. Kehityin teknisesti tuolloin varsin hyvin (tähän tosin vaikutti muitakin tekijöitä) ja varsinkin aluksi ottelut menivät vanhoilla pohjilla hyvin, mutta loppua kohti alkoi tulla kaikenlaista silmien räpsymistä ja muuta huonoa reagointia ottelussa, kun kundi löikin oikeasti, eikä siihen ollut tuoretta tuntumaa. Otin ko. vuoden aikana viisi matsia, jos ottelisi enemmän, niin tätä ei ehkä tapahtuisi. Asiaa voi tietysti auttaa myös erilaisilla puolivapailla pariharjoitteilla, joissa lyödään kovaa, mutta eivät nekään ole riskittömiä.

Tykkäät käyttää itseäsi esimerkkinä näkemyksiesi tukena, mutta ymmärrät varmaan, että olit ottelijana hyvin kaukana mistään keskiverrosta? Sulle toimineet jutut eivät välttämättä hirveän monelle muulle toimi.

Bazooka-esimerkki ontuu pahasti, koska poikkeuksellisen lahjakkaita ottelijoita löytyy aina, mutta he ovat poikkeuksellisia, eivät yleisiä. Vanhemmissa lajeissa kuten nyrkkeilyssä, judossa tai painissa moiset temput ovat vielä harvinaisempia, mutta tapahtuuhan niitä silti joskus, yleensä raskaassa sarjassa. Ei vaan niin usein, että sitä voisi käyttää oikein minkäänlaisena argumenttina.

 

[AndyS]

No siis ensinnäkin olen sitä mieltä, että pystysparreissamme porukkaa nimenomaan ei hajoa alvariinsa. Johtuen nimenomaan siitä, että kovissa erissä parit katsotaan tarkkaan, sparrimäärää rajoitetaan, ottelijat tietävät mitä tekevät, niitä ei tehdä väsyneenä jne. Lisäksi jos jollekin kolahtaa (päähän) pahemmin, niin sille määrätään sparritaukoa. Ei niitä tyyppejä siis joka päivä tai joka viikko ole lattiassa tai kunnolla sekaisin.

Valtellini on poikkeusyksilö, mutta jotta pärjäisi huipulla, pitää joka tapauksessa olla poikkeusyksilö ja lisäksi treenata paljon ja oikein. Esim. Hollannissa on tehty paljon hyviä ottelijoita systeemillä, jossa sparrataan minun mielestäni aivan älyttömän kovaa ja paljon. Tiedän esim. kaverin jolta lyötiin Hollannissa yhden sparrisession aikana molemmat tärykalvot puhki. En itse haluaisi vetää moista, mutta tulosta sillä tulee. Toki iso treenaajamassa auttaa, mutta on siinä pakko tehdä jotain oikeinkin.

Tiedän myös,että Venäjällä on sekä nyrkkeilyssä että potkunyrkkeilyssä sellainen koulukunta, että kaikki sparrit otetaan ihan täysillä pyrkien ottelun tasoiseen intensiteettiin. Tämä tietysti vaatii sen, että on järjestettävissä suunnilleen tasaiset parit kaikille, eikä ole siksi aina suoraan sovellettavissa Suomeen. Lisäksi sparrien määrät ovat aika alhaiset. Peruste tälle on se, että jos sparraa kevyesti, niin se johtaa löysään suorittamiseen ottelussa. Lisäksi ne tekevät tässä systeemissä paljon kevyempiä tehtäväsparreja, joissa kehitetään silmää. Näiden ei jostain syystä katsota vaikuttavan samalla tavalla negatiivisesti. En siis ole itse tätä koulukuntaa, mutta silläkin on saavutettu enemmän kultaa ja kunniaa kuin koko Suomen kamppailuskenessä yhteensä.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että otteleminen on rutiinilaji ja otteluun mennessä pitää olla tuoretta kokemusta siitä, miten se nyrkki tulee täysillä päähän ja miten se saadaan pois. Jos tätä ei voida hankkia tiheällä ottelemisella (esim. Thaimaa) sitä pitää yrittää korvata sparrilla.

 

[AndyS]

Valamaa ulkona M-1-matsista.

http://www.mmaviking.com/juho-valamaa-injured-m-1-challenge-87-bout/

 

[AndyS]

Mäntykivi juttelee treenaamisesta American Top Teamilla. Loukkaantumisiin ja kovaan sparraamiseen liittyvä osio alkaa kohdasta 4 minuuttia.


View: https://www.youtube.com/watch?v=w9RnIgv7abY&feature=youtu.be

 

[KRIM]

Olen kuitenkin sitä mieltä, että otteleminen on rutiinilaji ja otteluun mennessä pitää olla tuoretta kokemusta siitä, miten se nyrkki tulee täysillä päähän ja miten se saadaan pois. Jos tätä ei voida hankkia tiheällä ottelemisella (esim. Thaimaa) sitä pitää yrittää korvata sparrilla.

Mun mielestä tämä on se ottelemisen ydin ja tätä pitää jauhaa, jos meinaa voittaa. Loukkaantumisen riskiä voi omalla perusharjoittelulla pienentää tiettyyn pisteeseen asti kovalla peruskunnolla, tekniikan armottomalla hiomisella ja jauhamisella, sekä lihaksiston tasapainottamisella...on kropassa olemassa se vastavoima kaikkeen tekemiseen.

Koska lajeissa on olemassa ne muuttuvat tekijät (väsy, keskittymisen herpaantuminen jne...) ja ne parhaiten ilmaantuu juuri ottelunomaisessa harjottelussa (sparri ja välineet) tää on aina vähän onnen kauppaakin, että loukkantumatta selviää ja useimmitenhan näin kuitenkin on. Ottelutemmolla harjotellessa se ei tarvi olla kuin se yks pikku virhe, lyöt pikkasen väärässä kulmassa ja naks, hitusen suojaus pettää tai aavistuksen astut ja asemoidut virheellisesti, etäisyys on pikkasen pielessä. Se mikä ainakin nyrkkeilyssä on tullut huomattua, suurin riski näille asioille on leireillä kun valmistaudutaan isompiin turnauksiin ja pohjalla on jo useampi kova erä. Monesti olen huomannut, että kun on itelle jotain sattunut olis voinu lopettaa jo erä tai kaks sitten. Toisaalta kun mitään ei ole sattunut, se viimeseen asti vetäminen on todellaki auttanut siellä kehässä. Aina sitä ottaa sen tietosen riskin, että jotain voi sattua, ehkä tästä ajatuksesta on joissain määrin pikkasen apua kun yrittäisi pitää tän mielessä (ei muuten onnistu ).

Mun mielestä tossa ylläolevassa videossa on ihan asiaa (kohtaan 4min viitaten), mutta kun ollaan reenaamassa otteluun ja pariks tulee heikompi, pitäis silti pystyä olemaan itsekäs ja ottaan sparri itelle, eikä antaa yhtään siimaa. Mulla on tätä ongelmaa ja tää siirtyy kans sinne kehään. En nyt meinaa, että pitäis toista lähtä tiputtaan, mutta pyöritellä täysillä kaikkilla mahdollisilla opeilla mitä on ja nimenomaan näissähän on myös mahdollisuus käyttää niitä juttuja missä ei ole niin hyvä. Eri asia on jos vastapuolen valmennus pyytää ottamaan nätisti, jos ei niin sitten kova tempo vaan päälle.

 

[JudoHemmo_85]

Judoinside teki taannoin jutun yleisimmistä judovammoista. Ovatkohan nuo painijoillekin tyypillisiä vammoja?


View: https://www.instagram.com/p/BUHZ8ofhe6c/

 

[aidan]

View: https://twitter.com/twitter/statuses/981282697954799616


Tononin mietteitä vapaaottelusparrista.