- Liittynyt
- 29.8.2006
- Viestejä
- 17 023
- Ikä
- 39
Jälleen kerran saatiin yhdet suuret urheilun arvokisat päätökseen suomalaisurheilijoiden saldon ollessa vain yksi kultamitali. Lähes välittömästi alkoi viime vuosilta tuttu kysymystulva siitä, mikä on suomalaisessa urheiluvalmennuksessa pielessä, kun lupaavat urheilijat jäävät harvoja poikkeuksia lukuunottamatta vain lupauksiksi ja paljon myös keskustellaan suomalaisten henkisestä kantista suuren paineen alla. Tietysti Suomen menestys on ollut heikkoa erityisesti yleisurheilussa ja vertailukohtana käytetään usein Ruotsia, jolla on ollut lähiaikoina todellisia huipputähtiä ja menestystä tullut.
Joukkueurheilun puolella lähes joka vuosi MM-kisojen jälkeen käydään samat keskustelut siitä, onko Suomella jatkossa saumaa menestyä jääkiekon arvokisoissa. Joidenkin jääkiekkovaikuttajien ja valmentajien mielestä tilanne on huolestuttava, kun katsotaan junnuikäluokkia - osa on sitä mieltä, että "kaikki pelaa"-ideologia vie lahjakkuuksilta mahdollisuuden päästä todelliselle huipulle. Jalkapallossa toive pääsystä arvokisoihin tuntuu usein jäävän ikuiseksi haaveeksi. Jalkapallo on niin laajalti harrastettu laji, että siinä pärjääminen vaatii pieneltä maalta todella kovaa panostusta ja hyvää tuuriakin. Toisaalta kuitenkin Ruotsi, Tanska ja Norja ovat päässeet usein mukaan Jalkapallon EM-ja MM-turnauksiin. Aikaisempina vuosikymmeninä suomalaisten huonoa menestystä joukkuelajeissa perusteltiin sillä, että suomalaisille sopivat paremmin yksilölajit, mutta nykyään joukkuelajit vetävät reilusti enemmän harrastajia kuin yksilölajit.
Mielestäni Suomessa ollaan ehkä liiankin huolestuneita huippu-urheilusta, sillä vain todella harvat yltävät sille tasolle. Kuitenkin esim. Urheilulehti jaksaa jatkuvasti kantaa huolta siitä, miksi Suomesta ei löydy samaa määrää huippuja kuin joskus aikaisemmin. Asiaa tietenkin vaikeuttaa se, että monissa maissa harrastajapohja on niin paljon suurempi kuin Suomessa, että huippuja tulee väkisinkin enemmän. Sponsorien kannalta tärkeää olisi, että menestystä heidän tukemilleen urheilijoille tulisi, mutta onko muuten kovinkaan paljoa merkitystä sillä, onko Suomi mitalitilaston pohjalla vai 20.? Mielestäni ei, sillä huippu-urheilun sijaan huolissaan pitäisi olla siitä, että aika monen suomalaisen kunto on korkeintaan tyydyttävä, monen huono. Tämä vaikuttaa jo pakosti kansanterveyteen ja esim. armeijassa tuli huomattua kuinka paljon on sellaisia, joille 2500 metriä Cooperissa on tuskan ja työn takana. Koulussa liikuntaa on todella vähän, eikä kaikkia lapsia ja nuoria kiinnosta liikkuminen kovinkaan paljoa.
Tästä huolimatta monesti esillä on vain se, että on kurjaa kun Suomi ei pääse futiksen MM-kisoihin, Räikkösen auto hajoaa, Suomi häviää Ruotsille lätkässä, Jarkko Nieminen tippuu 1. kierroksella pelaajalle, jonka ATP-sijoitus on 120, Matti Mononen ei ylitä edes B-kisarajaa jne.. Listaa voisi jatkaa pitkään. Monikohan toimittaja tai penkkiurheilija ajattelee sitä, kuinka paljon näillä asioilla on oikeasti merkitystä? Urheilijaa tietysti pännii, mutta muuten on aivan samantekevää onko Räikkönen MM-sarjan 1. vai 5. Suomelle siitä tuskin on sen suurempaa hyötyä, kuin se että joku englantilainen tietää semmoisenkin maan olevan olemassa. Monesti asiat tuntuvat saavan tässäkin asiassa turhan suuret mittasuhteet. Paavo Nurmen menestyksen aikaan tilanne oli varmasti toinen, sillä Suomi nuorena kansakuntana sai kaipaamaansa huomiota edes pienessä määrin.
En sano ettenkö olisi iloinen suomalaisurheilijoiden menestyksestä tai Ruotsin nöyryyttämisestä, mutta en vain käsitä sitä, miksi jotkut pitävät niin tärkeänä suomalaisurheilijoiden menestystä. Kuten jo sanoin kansanterveyden kannalta olisi tärkeää panostaa tavallisten ihmisten liikkumiseen ja kuntoiluun, huippu-urheilu olisi siinä sivussa. "Kaikki pelaa"-ideologiaan tarkemmin kantaa ottamatta olen sitä mieltä, että lasten tulee saada harrastaa ja kilpailla niissä lajeissa joissa he haluavat, vaikka he olisivatkin korkeintaan keskinkertaisia. Jos tämä maksaa jonkun lupauksen olympiamitalin niin sille ei sitten voi mitään. Vaikka suomalaisurheilijat eivät pärjäisikään odotetulla tavalla, niin suomalaisten ei minusta tule missään nimessä tuntea itseään huonoiksi, ohan meillä sentään aika kovat historialliset meriitit vuosien 1939-45 tapahtumista, joiden merkitys on aivan toista luokkaa kuin vuoden 1995 lätkän MM-kulta.
Joukkueurheilun puolella lähes joka vuosi MM-kisojen jälkeen käydään samat keskustelut siitä, onko Suomella jatkossa saumaa menestyä jääkiekon arvokisoissa. Joidenkin jääkiekkovaikuttajien ja valmentajien mielestä tilanne on huolestuttava, kun katsotaan junnuikäluokkia - osa on sitä mieltä, että "kaikki pelaa"-ideologia vie lahjakkuuksilta mahdollisuuden päästä todelliselle huipulle. Jalkapallossa toive pääsystä arvokisoihin tuntuu usein jäävän ikuiseksi haaveeksi. Jalkapallo on niin laajalti harrastettu laji, että siinä pärjääminen vaatii pieneltä maalta todella kovaa panostusta ja hyvää tuuriakin. Toisaalta kuitenkin Ruotsi, Tanska ja Norja ovat päässeet usein mukaan Jalkapallon EM-ja MM-turnauksiin. Aikaisempina vuosikymmeninä suomalaisten huonoa menestystä joukkuelajeissa perusteltiin sillä, että suomalaisille sopivat paremmin yksilölajit, mutta nykyään joukkuelajit vetävät reilusti enemmän harrastajia kuin yksilölajit.
Mielestäni Suomessa ollaan ehkä liiankin huolestuneita huippu-urheilusta, sillä vain todella harvat yltävät sille tasolle. Kuitenkin esim. Urheilulehti jaksaa jatkuvasti kantaa huolta siitä, miksi Suomesta ei löydy samaa määrää huippuja kuin joskus aikaisemmin. Asiaa tietenkin vaikeuttaa se, että monissa maissa harrastajapohja on niin paljon suurempi kuin Suomessa, että huippuja tulee väkisinkin enemmän. Sponsorien kannalta tärkeää olisi, että menestystä heidän tukemilleen urheilijoille tulisi, mutta onko muuten kovinkaan paljoa merkitystä sillä, onko Suomi mitalitilaston pohjalla vai 20.? Mielestäni ei, sillä huippu-urheilun sijaan huolissaan pitäisi olla siitä, että aika monen suomalaisen kunto on korkeintaan tyydyttävä, monen huono. Tämä vaikuttaa jo pakosti kansanterveyteen ja esim. armeijassa tuli huomattua kuinka paljon on sellaisia, joille 2500 metriä Cooperissa on tuskan ja työn takana. Koulussa liikuntaa on todella vähän, eikä kaikkia lapsia ja nuoria kiinnosta liikkuminen kovinkaan paljoa.
Tästä huolimatta monesti esillä on vain se, että on kurjaa kun Suomi ei pääse futiksen MM-kisoihin, Räikkösen auto hajoaa, Suomi häviää Ruotsille lätkässä, Jarkko Nieminen tippuu 1. kierroksella pelaajalle, jonka ATP-sijoitus on 120, Matti Mononen ei ylitä edes B-kisarajaa jne.. Listaa voisi jatkaa pitkään. Monikohan toimittaja tai penkkiurheilija ajattelee sitä, kuinka paljon näillä asioilla on oikeasti merkitystä? Urheilijaa tietysti pännii, mutta muuten on aivan samantekevää onko Räikkönen MM-sarjan 1. vai 5. Suomelle siitä tuskin on sen suurempaa hyötyä, kuin se että joku englantilainen tietää semmoisenkin maan olevan olemassa. Monesti asiat tuntuvat saavan tässäkin asiassa turhan suuret mittasuhteet. Paavo Nurmen menestyksen aikaan tilanne oli varmasti toinen, sillä Suomi nuorena kansakuntana sai kaipaamaansa huomiota edes pienessä määrin.
En sano ettenkö olisi iloinen suomalaisurheilijoiden menestyksestä tai Ruotsin nöyryyttämisestä, mutta en vain käsitä sitä, miksi jotkut pitävät niin tärkeänä suomalaisurheilijoiden menestystä. Kuten jo sanoin kansanterveyden kannalta olisi tärkeää panostaa tavallisten ihmisten liikkumiseen ja kuntoiluun, huippu-urheilu olisi siinä sivussa. "Kaikki pelaa"-ideologiaan tarkemmin kantaa ottamatta olen sitä mieltä, että lasten tulee saada harrastaa ja kilpailla niissä lajeissa joissa he haluavat, vaikka he olisivatkin korkeintaan keskinkertaisia. Jos tämä maksaa jonkun lupauksen olympiamitalin niin sille ei sitten voi mitään. Vaikka suomalaisurheilijat eivät pärjäisikään odotetulla tavalla, niin suomalaisten ei minusta tule missään nimessä tuntea itseään huonoiksi, ohan meillä sentään aika kovat historialliset meriitit vuosien 1939-45 tapahtumista, joiden merkitys on aivan toista luokkaa kuin vuoden 1995 lätkän MM-kulta.
