Kamppailu-urheilun mentaalinen aspekti

[BelowTheBelt]

Tästä aiheesta on ehkä saatettu joskus keskustella, mutta aika vähälle huomiolle aihe jäänyt siitäkin huolimatta, miten tärkeä osa-alue se urheilijalle. Kamppailu-urheilu eroaa monesta lajista tietysti siinä, että oletusarvoisesti vammautumisen, tai loukkaantumisen riski on aika suuri. Lajille on tavallaan uhrauduttava ja useimmat eläköityvät kamppailijat on aika ruhjottuja sotaratsuja sekä henkisesti, että fyysisesti.

Ainakin itseä on pohdituttanut, mikä tekee mentaalisesti lujan kamppailijan. Monesti ajatellaan, että huonot olot tekevät kamppailijan, joka on henkisesti kovempi, kuin hyvissä oloissa kasvanut verrokki. Varmasti huonoissa oloissa kasvaneella on motivaatio korkealla, kun tavoitellaan sitä huippua, kestetään ehkä tavallista enemmän kipua ja puutetta. Toisaalta henkisellä puolella voi olla puutteita, itsesäätelymekanismit ovat heikkoja (heikko stressinsieto, pitkäjänteisyyden puute, moraali..) ja nämä puutteet tulevat esille nimenomaan viimeistään silloin, kun se tavoiteltu huippu on saavutettu; se motivoiva tekijä.

Suomalaisista kamppailijoista, jotka ovat käyneet maistelemassa suuren maailman meininkiä (UFC), tulee mieleen montakin asiaa. Ehkä suomalaisten mentaalipuoli on eniten koetuksella kaiken ulkourheilullisen sirkuksen johdosta ja se vaikuttaa myös suoritukseen kehässä.

Tämmönen poukkoileva mietintä tuli tähän. Toivottavasti herättää keskustelua.

 

[AndyS]

Minusta tuo "huonoista oloista tulee parhaat kamppailijat" ei oikein toimi Suomessa. Se ei liity niinkään sopivampaan psyykeen yleisesti vaan harjoitusmotivaatioon. Etenkin jossain 60-luvun amerikassa köyhän mustaihoisen pojan suunnilleen ainoa mahdollisuus tulla rikkaaksi ja menestyväksi oli pärjätä urheilussa. Ja nimenomaan sellaisessa urheilussa, jonka aloittaminen oli hänelle taloudellisesti mahdollista. Hyviä esimerkkejä ovat nyrkkeily ja koripallo. Esim. jääkiekko taas oli liian kallista. Tällaisen sosiaalista nousua tavoittelevan henkilön treenimotivaatio on tietysti kova ja heistä tulee paljon hyviä urheilijoita - muihinkin kuin kamppailulajeihin.

Suomessa tämä ei kuitenkaan toimi, koska kamppailulajeissa - ja juuri muissakaan lajeissa paitsi lähtökohtaisesti hintavassa jääkiekossa - ei ole todennäköistä tienata vaikka tulisi siinä huipuksi. Köyhistä oloista lähteneen nuoren, joka haluaa tulla rikkaaksi on paljon järkevämpää lukea ammattikoulussa putkiasentajaksi ja perustaa LVI-firma, jota koettaa kasvattaa. Siksi se köyhyys ei Suomessa toimi treenimotivaationa.

Käytännössä parhaat ottelijat tulevat (yleisesti ottaen, poikkeuksia on) keskiluokan tai jopa ylemmän keskiluokan perheistä. Tämä ei tietenkään pitäisi olla yllätys. Jos kotoa saadaan vaikutteita ja asenteita, joilla pärjätään opiskelussa ja työelämässä, niin kyllähän ne auttavat myös urheilussa pärjäämiseen.

Suomalaisten ottelijoiden lähtökohtainen ongelma on itsetunnon puute. Se taas johtuu suomalaisten yleisestä asenteesta "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." Tällä asenteella ympäristö suorastaan myrkyttää suomalaisurheilijoiden voitonmahdollisuudet. Jokainen urheilupsykologian alkeisiin perehtynyt tietää kuinka tärkeää on vakuuttaa itselleen olevansa voittaja, pystyvänsä voittamaan seuraavat kisat, visualisoida mielessään palkintopallille nousua jne.

Mutta jos Suomessa menet sanomaan, että "lähden sinne voittamaan" etkä sitten voitakaan, niin johan on porukka riekkumassa, että kyllä sen tiesi, ettei noin ylpeästä kukkopojasta mitään tule, kun takki auki lähdetään eikä viitsitä edes treenata kun luullaan oltavan muita parempia. Tämän takia niin usein "lähdetään tekemään parhaansa ja katsotaan mihin se riittää". Yllättäen tämäkään asenne ei kuitenkaan kelpaa yleisölle vaan se tuomitaan ennakolta luovuttamiseksi. Molempi pahempi.

 

[Arduous]

Sitten tuo mentaalipuoli. Kyllä ainakin itselläni treeni kulkee silloin paremmin, kun olen hyvällä mielellä. Jos olen ahdistunut tai murehdin jotain, niin se heikentää suoritusta. Joillain on varmaan niin että kunnon v#tutuksessa treeni kulkee paremmin. Varmasti yksilöllistä. Jos itse eläisin jotenkin vaikeissa olosuhteissa, niin en usko että olisin yhtään kovempi tai parempi, koska treenit eivät olisi silloin niin onnistuneita.
Tuo huonoista oloista tulevat ovat kovempia, toimii paremmin juuri köyhissä maissa kuin Suomessa, kuten AndyS kirjoitti. Suomessa ei ole mikään pakko. Joistain Brassi slummeista urheilu on monesti ainoa pakokeino.

 

[J.Jake]

Joskus jossain threadissa kyseltiin miten kamppailu-urheilu saataisiin nosteeseen.
Salit on täynnä harrastelijoita mutta kilpailu ei kiinnosta.
Sanoin jo silloin syyksi mukavuudenhalun. Kilpaurheilu ei ikinä ole kivaa. Kilpaurheilu missä saat turpaasi, yleensä, vaikka voittaisit on vähiten kivaa.
Jo paini on perusjampalle nykyään outoa. Kaikki lajit joissa on fyysinen kontakti vaatii erityistä luonnetta.

Mitä kysyttiin... Sori.

 

[AndyS]

Minusta tuommoiset "nykynuorilla ei vain ole luonnetta" -jutut ovat enemmän tai vähemmän tekosyitä menestymättömyydelle.

Miten Hollannista tulee todella kovia potkunyrkkeilijöitä vuosi toisensa jälkeen? Ei se ole mikään kehitysmaa vaan hyvinvointivaltio siinä kuin Suomikin. Ja pieni maa myös. Suomesta tulee taas paljon kovempia jääkiekkoilijoita kuin Hollannista. Eihän voi olla niin, että suomalaiset eivät jääkiekon suhteen ole mukavuudenhaluisia mutta hollantilaiset ovat. Ja kamppailu-urheilussa se menisi sitten toisin päin.

Syyt ovat lajien arvostuksessa ja näkyvyydessä. Kun laji on paljon esillä ja siinä pärjäämistä arvostetaan yhteiskunnassa niin se motivoi aloittamaan lajin ja treenaamaan sitä paljon. Historialliset syyt lajien markkinoinnissa sitten määräävät sen, mikä laji on missäkin maassa vahvoilla.

 

[su-]

Minusta tuommoiset "nykynuorilla ei vain ole luonnetta" -jutut ovat enemmän tai vähemmän tekosyitä menestymättömyydelle.

Miten Hollannista tulee todella kovia potkunyrkkeilijöitä vuosi toisensa jälkeen? Ei se ole mikään kehitysmaa vaan hyvinvointivaltio siinä kuin Suomikin. Ja pieni maa myös. Suomesta tulee taas paljon kovempia jääkiekkoilijoita kuin Hollannista. Eihän voi olla niin, että suomalaiset eivät jääkiekon suhteen ole mukavuudenhaluisia mutta hollantilaiset ovat. Ja kamppailu-urheilussa se menisi sitten toisin päin.

Syyt ovat lajien arvostuksessa ja näkyvyydessä. Kun laji on paljon esillä ja siinä pärjäämistä arvostetaan yhteiskunnassa niin se motivoi aloittamaan lajin ja treenaamaan sitä paljon. Historialliset syyt lajien markkinoinnissa sitten määräävät sen, mikä laji on missäkin maassa vahvoilla.

Ei keskivertonuorta kiinnosta kamppailu tosiaan kovin paljoa. Ehkä mcgregor tiedetään nimellä ja kommentit floyd matsin aikaan oli lähinnä että ai se on semmonen katutappelija. Jos sanoo käyvänsä kamppailutreenissä niin pidetään lähinnä hulluna tai tyhmänä

Toki noissa on myös se että vammautumisriski on suuri täyskontaktilajeissa. En itsekään tiedä haluaisinko ikinä sparrata vaikka nyrkkeilyssä, vaikka se on pakko tehdä jos haluaa oikeasti oppia lajia.

 

[AndyS]

Jos mennään siihen, miten sitä henkistä kapasiteettia voisi kasvattaa, niin ensinnäkin olen sitä mieltä, että noin 80% ihmisistä ei sovellu kamppailu-urheilijoiksi. Ainakaan lajeihin, joissa saa lyödä toista täysillä päähän. Ihmisiä joista psyyken puolesta voi tulla hyviä lukkopainijoita tai vaikka koripalloilijoita on merkittävästi enemmän kuin niitä joista voi tulla hyviä potkunyrkkeilijöitä tai vapaaottelijoita. Toki lähes kaikki miehet kuvittelevat kuuluvansa tuohon kovimpaan 20%, mutta se mieli muuttuu usein äkkiä, kun aletaan lyödä. Useimmista ihmisistä ei saa kunnon ottelijoita vaikka tekisi mitä.

Ja mitä itseen tulee, niin olin kyllä tarpeeksi kova, mutta liian paha jännittäjä. Oksentelin mm. usein ennen matsia jännityksen takia. Vasta uran käännyttyä laskuun muista syistä, aloin saada kisajännitystä jollain lailla kontrolliin, mutta se tuotti yhä ongelmia. Luulen että tämä olisi rajoittanut menestystäni vaikka olisi fyysisesti ollut paremmat lähtökohdat kuin oli.

Fyysisesti kova treeni on minusta se paras tapa lisätä henkistä kapasiteettia. Siis sellaiset treenit, joissa lyödään jotain välineitä ihan äärirajoille ja valmentaja tsemppaa vieressä. Otin urani loppuvaiheilla käyttöön sellaisen jipon että aina kovan erän jälkeen en lyyhistynyt maahan hengittämään vaan nostin kädet ylös voiton merkiksi. Ajatuksena siis ehdollistaa itsensä ajattelemaan, että siitä kovasta rasituksesta seuraa voitto ja että se on siksi positiivinen juttu. Mielestäni tämä auttoi ottelussakin irtiottoihin tiukan erän lopulla.

Suosin myös sellaista treenaamista, että kisakaudella treenataan kovaa ja paljon ja sitten vähän ennen kisoja pidetään lepo, jotta palaudutaan. On olemassa sellainenkin koulukunta, jossa treenataan peruskuntokaudella todella paljon ja kisakaudella enemmän herkistellään. Mielestäni se kisakaudella treenaaminen kuitenkin nimenomaan vahvistaa psyykkisesti, kun on ihan vasta treenannut tosi kovaa, niin se usko omaan kuntoon ja iskukykyyn on korkeimmillaan.

 

[maltsu]

Miten Hollannista tulee todella kovia potkunyrkkeilijöitä vuosi toisensa jälkeen? Ei se ole mikään kehitysmaa vaan hyvinvointivaltio siinä kuin Suomikin. Ja pieni maa myös. Suomesta tulee taas paljon kovempia jääkiekkoilijoita kuin Hollannista. Eihän voi olla niin, että suomalaiset eivät jääkiekon suhteen ole mukavuudenhaluisia mutta hollantilaiset ovat.

Tottakai ovat Suomessa mukavuudenhaluisia. Jääkiekossa ikäluokan top 20 jäbä pääsee pelaamaan ammattilätkää, kotimaassa, KHL, NHL... Vaikkei ihan putkeen meniskään, niin äkisti kuitenkin enempi liksaa kuin insinööri kaverilla.
Top 20 kamppailulajeissa ...niin pikkusen eri mahdollisuudet.
Loppupeleissä lahjakkuus kasaantuu sinne, missä on paras ansaintalogiikka.

 

[J.Jake]

Jos mennään siihen, miten sitä henkistä kapasiteettia voisi kasvattaa, niin ensinnäkin olen sitä mieltä, että noin 80% ihmisistä ei sovellu kamppailu-urheilijoiksi. Ainakaan lajeihin, joissa saa lyödä toista täysillä päähän. Ihmisiä joista psyyken puolesta voi tulla hyviä lukkopainijoita tai vaikka koripalloilijoita on merkittävästi enemmän kuin niitä joista voi tulla hyviä potkunyrkkeilijöitä tai vapaaottelijoita. Toki lähes kaikki miehet kuvittelevat kuuluvansa tuohon kovimpaan 20%, mutta se mieli muuttuu usein äkkiä, kun aletaan lyödä. Useimmista ihmisistä ei saa kunnon ottelijoita vaikka tekisi mitä.

Suosin myös sellaista treenaamista, että kisakaudella treenataan kovaa ja paljon ja sitten vähän ennen kisoja pidetään lepo, jotta palaudutaan. On olemassa sellainenkin koulukunta, jossa treenataan peruskuntokaudella todella paljon ja kisakaudella enemmän herkistellään. Mielestäni se kisakaudella treenaaminen kuitenkin nimenomaan vahvistaa psyykkisesti, kun on ihan vasta treenannut tosi kovaa, niin se usko omaan kuntoon ja iskukykyyn on korkeimmillaan.

Eka osa oikeastaan se mitä yritin sanoa. Väitän silti että kokoajan vähenevä fyysinen suorittaminen ja kaikenlaisen varovaisuuden lisääntyminen varhaiskasvatuksessa lisää prosenttia kontaktin kaihtajista.

Toka osa taas.
Mä pitkälti luulen että toi sun tapa on se yleinen täkäläinen tapa kaikessa urheilussa.
Ei luoteta kuntoon ja vedetään ennen kisojakin kovia treenejä. Hyvänä päivänä saadaan sitten perus suoritus.
Huonona ei edes sitä kun ollaan jumissa.
Muualla herkistellään kisoihin ja venytään kisapäivänä.

 

[BelowTheBelt]

Se varmasti vaikuttaa myös urheilussa menestymisen tekijöihin, että Suomen yhteiskunta on jo lähtökohtaisesti tasapäistävä hyvinvointiyhteiskunta. Kilpailua ja kovuutta ei monessakaan yhteydessä katsota hyvällä, etenkään kasvatuksessa. Lisäksi olemme aika turvallisuuteen ja helppouteen unohtunut yhteiskunta. Myyttisestä sisusta kyllä puhutaan ja ehkä yleisin referenssi liittyy 80 vuotta sitten käytyyn Talvisotaan.
Aina kun tykätään verrata amerikkalaisiin, niin siellähän urheilukulttuuri on vaativa ja kova. Jyvät pyritään erottamaan akanoista jo peruskouluikäisenä, heikommat jää jalkoihin heti lähtötelineissä. Siihen yhdistetään vielä mittavat resurssit kaikissa kouluasteissa, niin tuloksena on kyllä varmasti henkisesti kovia urheilijoita, kun kovapäisyys on yksiselitteisesti menestymisen ehto. Kilpailu on siellä menestymisen ehto ylipäätään elämässä.

 

[maltsu]

Tuli tästä mentaalisesta aspektista mieleen naisten MMA. Alko tämän viimeisimmän UFC tapahtuman puitteissa jo pikkusen pyörryttämään kun kerrottiin kenen "partner" ja "significant other" joku toinen naisottelija oli toiselle ja sitten vielä poimittiin Nunes katsomosta naisottelija kumppaninsa kanssa kuviin niin huh-huh.
Tuntuu olevan suuresti eduksi "miehen aivot(?)" naisten MMA:ssa, lesbo suuntautuneisuus on todella paljon yliedustettuna verrattuna perusväestöön.

 

[AndyS]

Mä pitkälti luulen että toi sun tapa on se yleinen täkäläinen tapa kaikessa urheilussa.
Ei luoteta kuntoon ja vedetään ennen kisojakin kovia treenejä. Hyvänä päivänä saadaan sitten perus suoritus.
Huonona ei edes sitä kun ollaan jumissa.
Muualla herkistellään kisoihin ja venytään kisapäivänä.

Siis tietenkin ennen kisoja pitää herkistellä ja meillä viimeiset kovat treenit on noin viikkoa ennen matsia, sparrit vielä aiemmin. Esim. Thaimaassahan sitten usein otetaan vain päivä lepoa/kevyemmin ennen matsia, kun sikäläisessä systeemissä on tarkoitus kisata niin usein.

Mutta tuo toinen tapa mitä kuvasin voi tarkoittaa sitä, että treenataan tosi kovaa joskus heinä-elokuussa, ja kevennetään sitä syyskuusta alkaen kun pääkisa on marraskuussa. Tästä en ole innostunut, vaikka silläkin on maailmanmestareita tehty.

Ainakin amerikkalaisessa vapaaottelussa ja ammattinyrkkeilyssä on yleisesti vallalla nimenomaan tämä että ennen pääkilpailua vedetään kova noin 2kk mittainen "training camp" ja hyviä tuloksia on saatu.

 

[AndyS]

Tosiaan suomalaisilla on semmoinen turha vaatimattomuus ja epävarmuus omista kyvyistä verissä. Tämän huomaa helposti, kun vertaa salille tuleviin lähi-idän kavereihin. He ovat lähes kaikki saman tien kinuamassa kisoihin ja ovat ihan varmoja että pärjäävät hyvin, vaikka taidot olisi olemattomat.

Suomalaisia taas pitää maanitella ja vakuutella, että kyllä ne taidot ihan hyvin riittää, eikä tarvitse treenata vuotta lisää, että voi ensimmäisiin salikisoihin mennä. Ei ole mikään ihme, että ulkomaalaistaustaisia on jo selkeä yliedustus kisoissa ja muutaman vuoden päästä alkaa varmaan olla maajoukkueissa/ammattilaisissakin.

 

[ati]

Mielestäni kilpaottelemiseen totuttaminen mahdollisimman varhaisesta vaiheesta lähtien pitäisi olla oleellinen osa kamppailu-urheilua.

Häviämiseen tottuminen on yksi hienoimpia kamppailemisen henkisiä anteja. Kun tottuu häviämään, ei sitä enää näe mörkönä ja häviämisen pelon tilalle astuu terve voitonnälkä.

Kamppailuun totuttaminen ei silti saisi merkitä samaa kuin harrastajien eriarvoinen kohtelu salilla lahjakkuuden mukaan. Tämä ei ole nykyään suosittu mielipide, mutta väitän että pitkällä aikavälillä parhaat tulokset saadaan yhteisössä jossa on turvallista hävitä. Tässä taas, tärkeintä on saada istutettua yhteisöön häviämisen pelon tilalle voitonnälkä.

 

[J.Jake]

Ainakin amerikkalaisessa vapaaottelussa ja ammattinyrkkeilyssä on yleisesti vallalla nimenomaan tämä että ennen pääkilpailua vedetään kova noin 2kk mittainen "training camp" ja hyviä tuloksia on saatu.

Amerikkalaisilla tosiaan training camp lajissa kuin lajissa.
Tiedä sit mistä periytyy. Muutenkin eri systeemit kun nuorisourheilu on lähes kokonaan koulujen vetämää.
Tosin kamppailulajeista en tiedä onko noin?

 

[AndyS]

Mielestäni kilpaottelemiseen totuttaminen mahdollisimman varhaisesta vaiheesta lähtien pitäisi olla oleellinen osa kamppailu-urheilua.

Häviämiseen tottuminen on yksi hienoimpia kamppailemisen henkisiä anteja. Kun tottuu häviämään, ei sitä enää näe mörkönä ja häviämisen pelon tilalle astuu terve voitonnälkä.

Joo, tiedän esim. sellaisen seuran, jossa on/oli tapana tehdä niin, että vain voitot mainitaan nettisivuilla ja somessa. Jos ottelija häviää, niin häntä ei sitten ole. Tämä ei mielestäni ole ihan se paras tapa kasvattaa voittajia.