Itseään etsimässä

[Vurki]

Jokainen etsii itseään murrosiässä, mutta entäpä muissa elämänvaiheissa isojen kysymysten äärille asettuminen? Onko muistoissasi elämänjaksoja, jolloin todellakin tunsit olevasi hukassa ja hapuilevan elämän tarkoituksen perässä?

Ihan kiinnostaisi vain tietää, että miten tällaiset jaksot on ihmisillä menneet. Myönnettävä on, että eksyneissä tunnelmissa kirjoittelen, mutta en enää angstin ja ahdistuksen keskeltä vaan tie valoon häämöttää jo Voin toki kirjoitella tästä tarkemmin, mutta nyt ei oikein ole siihen fiilistä. Nukkumaankin pitäisi käydä.

Eli tarkoitan sellaista tilannetta, jossa yhtäkkiä hoksaa että jokin on pielessä. Näin ei voi enää jatkua. On ikään kuin hyväksynyt kehnon elämän pitkän aikaa, mutta yhtäkkiä totuus iskee vastoin kasvoja ja tajuaa että näin ei todellakaan voi jatkua. Seurauksena tietysti ahdistuu, ja helpotusta ei tuo kuin asian käsittely. Homma on hoidettava. Elämä on saatava takaisin raiteilleen! Mistä on kysymys? Miksi mua vituttaa, miksi en ole tyytyväinen? Kaikki periaatteessa kunnossa, on riittävästi rahaa, jokunen kaveri, ihan kiva duuni, näissä oloissa useimmat nauttisivat elämästä. Mikä mättää?

Miten itse selvisit tällaisesta tilanteesta? Miksi jouduit moiseen? Juu, voisi vielä kysyä onko Jumalaa olemassa... :D

... thank u

 

[kaiveli82]

Itse elän jaksoa jossa olin jo itse murhan partaalla, piti soittaa ambulanssi ja hakeutua hoitoon taustalla alkoholismi ja masennus, ei hyvä yhdistelmä. Varmaan olisin mennyt narun jatkoksi jos ei olisi koiraa ja perhettä pitämässä pinnalla ja toisaalta onhan mulla hyviäkin jaksoja elämässä. Tuntuu vain niin yksinäiseltä tämä tie mitä tallaan mutta toisaalta omia valintoja nämä lie. Kun vanhemmat menevät niin lienen minäkin perässä ja jos ei jokin mua pidä täällä, josko sitä koittais palmun alla elämistä vaan tunturiin se luonto mua kutsuu, josko sitä sinne vai piruutaanko jäisi tänne.

 

[nicholai]

ei mitää

 

[Cooper]

Taidan elää juuri tuollaista kohtaa. Jotenkin sitä on vasta viime vuosina ruvennut kelaamaan että mitä itse oikeasti haluaa elämältä? Aikaisemmin vaan suorittanut asioita koska on pitänyt niitä välttämättöminä. Parisuhde, ura jne. Olen tehnyt mm. kohtuuttomasti ylitöitä ja uhrannut vapaa-aikaani ja tämä on alkanut harmittamaan. Tilillä on kyllä rahaa, mutta kun mulla on muutenkin ihan tarpeeksi rahaa niin mieluummin panostaa siihen omaan aikaan. Varsinkin kun mun hommissa suurin osa ylitöistä jää korvaamatta.

Nyt olisi syksyllä tarkoitus vaihtaa vähän maisemia. Irtisanouduin vakituisesta duunistani ja lähden ulkomaille hommiin. Kämppä on jo pistetty vuokralle ja turhista tavaroista hankkiuduttu eroon. Ainakin tulee vaihtelua, olen kyllä ihan innoissani tästä!

 

[Herhi]

Mun pysäyttävin hetki oli se, kun sain vihdoin paperit käteen ja olin ns. "valmis". Se oli eka kerta mun elämässä kun mulla ei ollut enää mitään varsinaista tavoitetta. Siihen saakka olin aina odottanut jotain tulevaa, jotain etappia. Mutta nyt sitten mulla oli omistusasunto, auto, moottoripyörä, hyvä duuni, olin valmistunut, kaikki mallillaan. Havahduin siihen että "Tässäkö tämä nyt sitten oli? Tätäkö on mun elämä?... Joka aamu töihin, töistä kotiin touhuilemaan jotain, sitten nukkumaan ja seuraava päivä menee saman kaavan mukaan.
Mietin jo hetken että tulisinko onnelliseksi taas jos luopuisin "kaikesta", möisin kämpän yms ja lähtisin kiertelemään maailmaa. Tätä itseasiassa mietin vuosia. Tai vain alottaisin jollain tavalla alusta.
Ehkä kuitenkin suurimpana juttuna oli se, että tiedostin että ei se vielä saanut olla siinä. Ei missään tapauksessa.
Nyt en enää pohdi tuollaisia, elämä vei silti onneksi eteenpäin ja nyt voin olla äärettömän tyytyväinen kaikkeen.

 

[Cooper]

Tuntuu olevan aika normaalia tuo tyhjyyden tunne jos elää "sitten kun" tyylisesti, eli menee tavoitteiden perässä ja olettaa että kun ne on saavutettu niin sitten on onnellinen. Sitä mukaa kun noita tavotteita saavuttaa, ymmärtää että eihän se elämä siitä kummemaksi muutu, vanhat murheet korvaantuu uusilla ja aina on uutta tavoiteltavaa.

Itse yritän nykyisin elää niin että nauttisin elämästäni ja eläisin haluamaani elämää joka päivä, ihan arkenakin, talvella ja muina ajankohtina jolloin sitä helposti vaan odottaa sitä jotain tulevaa. Kesää, viikonloppua tms. Tietty elämä heittelee, välillä menee huonosti ja vituttaa, mutta periaatteena.

Yksi päivä mietin muuten noita asioita joista murehtii ja stressaa. Yleensä kun joku juttu ratkeaa, siitä ei edes koe mitään hyvää fiilistä vaan sen yhden murheen tilalle tulee välittömästi joku toinen. Tuntuu että elämässä on about vakiomäärä murheita ja stressiä, parempi sekin kai on vaan hyväksyä. Turhien tavotteiden ja aikataulujen asettamista olen yrittänyt vähentää, ne eivät auta mua saavuttamaan mitään, pettyy vaan itseensä ja luo lisää stressiä. Kaltaiseni tunnollinen tyyppi kuitenkin hoitaa ne asialliset jutut.

 

[Diletantti]

Juu-u! Todella kokenut isoja muutoksen tuulia elämässäni viimoisen 8 vuoden jaksolla. Ehkä mun murrosikä on vaan jatkunut viimeiset 45 vuotta, tiedä häntä? Anyway, pitkä avioliitto takanapäin, kaksi lasta kasvatettu aikuisuuteen ja ovat vielä kohtuullisen onnellisiakin (luulisin). Työelämässä viimeiset 25 vuotta ollut sekavaa myllerrystä, harrastukset ja mielenkiinnon kohteet vaihtuneet useasti ym. pienempää vitutuksen aihetta. Kolmenkympin jälkeen alkoi suurempi itsensä etsimisen vaihe joka tuli jonkinlaiseen kulminaatiopisteeseen 37 vaiheilla. Silloin oli vaikeaa aikaa. Onneksi en ole koskaan tarvinnut lohtua viinasta, lääkkeistä, huumeista tms. Treenasin silloin kolmea eri kamppailulajia samanaikaisesti pitääkseni pääni edes jotenkin tasapainossa. Mutta olihan se haastavaa kun hermot kireellä koko ajan ja varmaan aiheutin turhaa tuskaa myös monelle läheiselle ja tutuille. Pahinta oli itsellä se jatkuva odottaminen, kun koko ajan odotti että tulis jo merkkejä paremmasta tulevaisuudesta. Koko ajan tein kuiten kaiken mitä pystyin omalta osaltani muutoksen eteen. Jotain asioita olisin saanut hyvinkin helposti muutettua itselleni parempaan suuntaa nopeilla ja radikaaleilla ratkaisuilla. Onneksi oli kuitenkin järkeä ja kärsivällisyyttä huomioida muutakin kuin vain omaa mielihyvää (esim. lapsia ja ns. normielämää) ja tätä asiaa en ole koskaan katunut vaan päinvastoin.

Viimeiset kolme vuotta on ollut jo selvää auringonpaistetta mun elämässä viiden synkän vuoden jälkeen. Jokainen noista kolmesta on ollut kuin kiipeämistä yhä korkeammalle huipulle kohti kirkkautta. Eihän tämä elämä nytkään mitään haasteetonta ole, mutta usko omiin tuntemuksiin ja luottamus omaan itseensä on korkeammalla kuin koskaan.
Omasta kokemuksesta voin sanoa että uskokaa siihen mikä teistä tuntuu parhaimmalta vaikka se olis kuinka erilaista kun muiden mielipiteet. Vaan te itse tiedätte mikä on teille itselle antoisinta elämässänne, ei kukaan muu. Vaikka kuka sanois mitä ja perustelis vaikka millä hyvänsä. Minä teen yhä tällä hetkellä töitä rajusti sen eteen , että mun elämä saattaa muuttua(toivottavasti) hyvinkin erilaiseksi jonain päivänä uuden rakkauden vuoksi. Mua ei niinkään enää kiinnosta kauhean paljon maallinen romun määrä tai muu kiiltokuvaelämä. Uskokaa itseenne, keksikää keinot olla kärsivällisiä, työstäkää mielen hallintaa ja ennenkaikkea yrittäkää löytää joka päivä positiivisia ja nautittavia asioita kaiken paskan keskeltä. Kyllä niitä on, kaikki on lopulta vaan itsestä ja omasta päästä kiinni.
rant ends!

 

[hkuja]

Hyvä thread. En osaa sanoa, en varmaan koskaan ole elänyt VAIN itseäni varten. Saas nähdä tuleeko sellainen hetki, toisaalta toivon ettei tule koska silloin kaikki menee luultavasti uusiksi. Matkustelu on mulla ehkä jonkinlainen koossapitävä juttu. Heti kun matka on varattu, sitä maksellaan ja sitä odotetaan. Näin mä ainakin jaksan vuodesta toiseen eteenpäin. Jos ei olisi mitään mitä odottaa niin aika oudolta tuntuisi. Joskus olen miettinyt olisiko sitä onnellinen jos ottaisi ja aloittaisi elämän jossain ihan muualla uudestaan (koko perhe mukana tietysti!!) mutta mulla ei ole sydäntä jättää sukua tänne. Sen verran mammanpoika varmaan, vaikka en oikeastaan hirveästi tykkää edes sukulaisten luo mennä.

Että joo ehkä tälläkin hetkellä sitä etsii itseään, tietysti perheen ehdoilla. En saattaisi etsiä vain ja ainoastaan itseäni.. Toistaiseksi olen ihan onnellinen, vaikka joskus arki kypsyttää aivan suunnattomasti. Näitä hetkiä on kuitenkin reippaasti vähemmän kuin niitä hyviä hetkiä arjessa. Loma on myös arkea jos sitä ei vietä pois kotoa, joten viikonlopuissa ei ole minulle mitään hohtoa.

Työelämästä voisi ehkä hakea haasteita, mutta ne haasteet tuppaa tulla jäädäkseen eivätkä kaikki ole miellyttäviä muutoksia varsinkaan jos vastuu kasvaa kasvamistaan. 17v duunia tehneenä on oppinut irtautumaan töistä ja sen kiireistä varsin tehokkaasti asenteella "Ne eivät ole mun ongelmia vaan työnantajan ongelmia". Siis jos aika ei riitä. Joskus tuli revittyä itsensä hulluuden rajoille tekemällä maksimiylityöt 5kk ja anomalla lisää, työt ei tekemällä lopu eikä kiitosta siitä heru sen kummemmin.

 

[Leelucky]

Mulla on joku itsensä etsimiskausi menossa yllätys yllätys nyt kun kuukauden päästä tulee 30v mittariin. Tuohon 26v ikään asti kaikki oli aika huoletonta mutta sen jälkeen aloin ensiksi haikailla vanhojen aikojen perään, teinivuosiin ja varhaisaikuisuuteen. Pikkasen kerkesi jo tasoittuakin fiilikset, mutta nyt on viimeisen pari vuotta ollut ihan selkeää jaakobinpainia kotona opittujen arvojen ja oman elämänkokemuksen muokkaamien tulkintojen välillä. Sitä kun on duunariperheen lapsi ja sitten omalla sisulla ja velkarahalla ilman kenenkään kannustusta kouluttanut itsensä akateemisesti niin tietynlainen kotona opittu vaatimattomuus ja nykymaailmassa tarpeellinen kunnianhimo on kovassa ristiriidassa keskenään.

Sattuipa sitten vielä niinkin, että tällä hetkellä ollaan oltu työttömänä insinöörinä kohta 6kk ja takaraivossa kolkuttelee, että kolmenkympin iässä pitäisi jo olla jollain tapaa tukeva "pohja" arjelle, ehkä omaa kämppää ja sellaista. Tässä on lueskeltu nyt kovasti Sarasvuota ja muuta itsensäkehittämisen materiaalia koko työttömyysaika ja niistä on löytynyt aika paljon vastauksia. Ite oon koittanut kiinnittää huomiota siihen, miten asioita tulkitsen.

Nyt kun ei ole duunia ja helposti ajautuisi tuuliajolle ilman pientä itsensä analysointia ja fyysistä haastamista tuolla saliympyröissä niin on hyvä aika miettiä missä oikeasti on ne omat vahvuudet, mielenkiinnon kohteet ja suunnata sitten niitä kohti. Oon sitä mieltä, että tällaiset tilanteet voi ottaa joko kriisinä tai sitten mahdollisuutena henkiseen kasvuun ja itse pyrin jälkimmäiseen. Tänään päätin, että laajennan työnhakuani suuremmalle alueelle Suomessa ja alan aktiivisesti tutustua myös mahdollisuuksiin työllistyä koulutusta vastaaviin hommiin ulkomailla.