Epäonnistumisen kammo

[pktj]

Suurten onnistumisten takana on yleensä sarja epäonnistuneita kokeiluja. ”Yrityksen ja erehdyksen” kautta erinomaiseksi hiottua lopputulosta on edeltänyt lukuisia puutteellisia vaiheita. Erityisesti suomalaisessa urheilukulttuurissa epäonnistuminen on tietynlainen tabu: on parempi olla kilpailematta kuin tuottaa pettymys odotettua huonommalla suorituksella.

Suomea edustavan urheilijan tai joukkueen epäonnistumiseen kilpailussa reagoidaan ennemmin vihalla kuin myötätunnolla. Tällainen, voisi sanoa tyypillinen, suomalainen asennoituminen on varmasti monelle urheilijalle halvaannuttava voima. Kotikatsomon selänkääntö epäonnistumisen tullen ei kannusta taistelemaan. Onko nykysuomalainen sisu vain niitä varten jotka aina onnistuvat, vai olisiko meidän syytä harkita omia asenteitamme niin urheilussa kuin muussakin elämässä?

Haluaisin herättää keskustelua aiheesta. Mikä on ajanut suomalaisen asenteen näin jyrkäksi? Tuleeko epäonnistuminen tuomita, vai tulisiko hänelle antaa kiitosta rohkeudestaan ja kannustaa parempaan?

 

[Helios]

'And why do we fall, Bruce? So we can learn to pick ourselves up'

 

[Anonymous]

I've missed more than 9000 shots in my career. I've lost almost 300 games. 26 times, I've been trusted to take the game winning shot and missed. I've failed over and over and over again in my life. And that is why I succeed.

-Michael Jordan-

 

[TT85]

Suomalaisten ongelma on yleisesti että kuuntelevat liikaa mitä toiset sanovat. Urheilija ei saa välittää muiden mielipiteistä liikaa näin se vaan on. Huippu-urheilijat ovat varmaan täysin kuuroja näille kommenteille. Onhan näitä huippukiekkoilijoita joille sanottu nuorena että olet liian pieni vaihda harrastusta.

On myös hauskaa kun suomalaiset äijät huutaa miten lätkä maajoukkueen pitäisi pelata vaikka itse eivät pysy luistimilla pystyssä. Peliälyä näyttää löytyvän muttei taitoa?

Suomalaisessa kulttuurissa urheilijoita voi haukkua huonosta suorituksesta miten huvittaa. Usein ei mitään pahaa tarkoiteta mutta se on jotenkin hyväksyttyä ja sillä saa itsensä tuntemaan kuuluvansa joukkoon. Se on puhtaasti psykologinen opittu malli mitä monet toistelevat. Omia haukutaan vaikka itse ei pystytä mihinkään saati ymmärretä asioista mitään.

Esimerkkinä se kuinka Suomen jalkapallo maajoukkue hävisi Hollannille 2-0. Facebook täynnä herjausviestejä suomen futismaajoukkueesta. Nämäkin ihan perusfiksuilta tyypeiltä. Miten olisi kannustavat kommentit tai fiksu analysointi miten nyt hävittiin Fifan ykkösranking maalle.

Mutta kyllä suomalaiset tunteella näihin reagoivat. Joskus voisi panostaa enemmän kannustamiseen ja ajatella että tärkeämpiäkin asioita on elämässä.;)

Älä pelkää epäonnistua mutta tiedosta se että niin voi tapahtua ja varaudu siihen. Kun on varautunut siihen niin voi keskittyä onnistumaan.

 

[Cooper]

Nyrkkeilyä itse seuraan ja siinä tämä ilmiö on aika räikeä. Aina kun suomalainen, oli se ottelija sitten Helenius tai Asikainen, ottelee niin etukäteen jo manataan. Sitten kun voitto tulee, siitäkin seuraa mupinaa. Ja lopulta kun kohdataan, väistämättä, tappio, niin alkaa se "mähän sanoin" puhe.

Miksi ei voi vaan kannustaa, ylä- ja alamäissä?