albertto
VIP
- Liittynyt
- 19.7.2002
- Viestejä
- 2 141
Kirjoitin tämän 3 vuotta sitten vaarini muistolle ja kirjoittaessani käytin vaarini kertomuksia sodasta ja hänen kokemuksiaan innoittajana. Omasta mielestäni kyseinen tuntematon taistelija on vaarini. Tämä on taas tullut ajankohtaiseksi julkaista ja muistuttaa meitä kaikkia olisiko sinusta ja minusta ollut nousemaan tuolta ojan pohjalta taistelemaan? Ja kunnioitammeko tarpeeksi meidän vaariemme uhrauksia? Pidämmekö me kynsin ja hampain kiinni siitä mitä he meille antoivat? KUNNIAKASTA ITSENÄISYYTTÄ JOKAISELLE SUOMALAISELLE!
Älkää unhoittako meitä!
Sataa kaatamalla, kun koitamme pysyä elossa täällä hevonkuusessa tappaen ryssiä ! Katson kuinka ”aalto” toisensa perään nousee vallihaudastamme ja koittaa valloittaa edessä olevaa kukkulaa, ryssä on niskan päällä ja kunnolla. Käsky on käynyt KUKKULA ON VALLOITETTAVA JA TAISTELTAVA VAIKKA VIIMEISEEN MIEHEEN! Edessä on vielä monta ennen minua jotka joutuvat sinkoutuen juoksemaan tuonne luotisateeseen, korvissa miltei soi kun kiväärit ryskyy, mutta sisällä minussa asuu pelko. En halua kuolla, en tänne tuonne muiden joukkoon, kaatua vallihaudan viereiseen mutalammikkoon ja lakata hengittmästä, EI EN HALUA! Taas käsky käy ja uusi joukko nuoria miehiä ryntää ylös ja heti ylös noustessaan jo saavat osumia vastaan tulvista luodeista jotka vinkuvat ilmassa ohittaessaan meidän yläpuolelta. Tämähän on täyttä hulluutta! Tämähän on mahdotonta! Pelkään niin että miltei ajattelen jo pakoa toiseen suuntaam, vaan tiedän senkin että siitäkin on luvassa kuolema.
Täällä olen ja koitan ”pelastaa” suomea! Ajattelen. Koitan kerätä rohkeuttani jostain ja muistan isäni neuvot ” poika mitä tahansa päätätkin tehdä, tee se paremmin kuin kukaan muu” Isäni virnuili vielä lauseen loppupuolella ja sanoi ”siinä sinulle elämän ohje” Vaan oliko tämä ohje nyt se mikä päättäisi elämäni, en tiedä,mutta vuoroni tulisi pian ja mielessäni jo mitein miltä tuolla ylhäällä näyttää, ukkoja pitkin poikin luotien ja krnaattien silpomina. Mutaa oli täällä meidän kaivamassa KUOPASSA niin että jalka upposi miltei polvea myöden haudan pohjaan eteneässämme kohti ”nousu paikkaa”
viimeinen ryhmä nousee ennen minua, olen kauhusta jäukkänä ja kuulenkin rivissä niskuroinnin ääniä ”minä en tuonne mene” ”joo minä en halua kuolla turhan takia” TURPA KIIINNI! Huutaa komentaja ja riuhtasee ensimmäistä ukkoa avokämmenellä poskelle, ”ON TOTTA ETTÄ TUONNE SAATTAA KUOLLA MUTTA SINNÄ ON MENTÄVÄ JA TAPETTAVA VIHOLLINEN!” Komentaja huutaa ikäänkuin luoden rohkeutta meihin, vaaneipä paljon tunnu auttavan.. ”ÄLKÄÄ NOUSKO YLÖS TÄSTÄ MONTUSTA KUOLEMAAN, VAAN TAISTELEMAAN! TAISTELEMAAN VAPAAN SUOMEN PUOLESTA! TAISTELKAA NIIN KAUAN KUIN TEISSÄ HENKI PIHISEE JA JOS KAADUTTE, NIIN TEHKÄÄ SE VAPAANA SUOMEN KANSALAISENA! Komentaja jatkoi. Nyt tunsinkin kuinka rohkeuteni palasi ja halusin antaa kaikkeni,jotta saisimme tosiaan tapettua vihollisen ja valloitettua tuon hiton kukkulan!
En enää miettinyt mitään vaan toimin, minä olin yksi muiden joukossa, yksi isossa voimassa joka kohta pyyhkisi vihollisen ylitse jättäen alleen vaan ruumiita, Olen SUOMEN SOTILAS JA MINÄHÄN EN PELKÄÄ!
On vuoroni tullut nousta tästä montusta ja täyttää kohtaloni, jo niin monen muiden tavoin ennen minua.
HYÖKKÄÄ!!! Huusi komentaja ja silloin mentiin! Vallihaudan seinämä oli liukas ja pehmeä, mutta sen väri ei ollutkaan ruskean musta niin kuin vallihaudan pohjan, vaan se oli punainen, punainen kaikesta verestä joka valui ylhäähltä. Jouduin auttamaan kiväärillä itseäni,jotta pääsisin kunnolla ylös, Ylös päästessäni näen vain pelkkiä ruumita lojuen siellä täällä ja samassa vieressäni oleva mies kaatuu ja lämmin veri hänestä pärskähtää päälleni, kauhua, tämähän on helvetti maanpäällä! Kaikki käy niin nnopeasti, juoksen kymärässä eteenpäin muiden kanssa ja tulitamme vapaasti kohti kukkulaa. Kukkulalta näkyy ainakin miljoona ”suuliekkiä” ja luodit vinkuvat ilmassa ohittaessaan minut oikealta ja vasemmalta ja taas sivusilmälläni huomaan kuinka kranaatti kaataa jonkin matkan päässä olevan kaverini, tai oikeammin näin vain välähdyksen siinä paikassa missä hän oli, eikä ole enää. Juoksen minkä kintuistani pääsen, kun jalkani sotkeutuu kaatuneen kainaloon ja rämähdän muiden kaatuneiden joukkoon. Olen yltäpäätä toisten veressä ja ruumiin osissa, katsahdan varovasti eteenpäin ja näen kuinka olin toiseksi viimein omasta ”aallostani” pystyssä. Viimeinenkin kaatui päässen minusta noin 5 metriä pidemmälle. En tiedä mitä tehdä. Jäänkö tähän ja leikinkö kuolutta ja odottelen vain, mutta sitten muistankin kuinka taisteluista selvinneet murhataan yksi kerrallaan,kun etsitään kaatuneista heinkiinjääneitä. Päätän nopeasti edestä, mutta nyt en heidän silmisssään ollut enää elävä, vaan ruumis vain muiden ruumiiden joukossa. Ryömin hitaasti eteenpäin ja toivoin että minua ei kukaan näkisi ja samassa jo kuulinkin kuinka komentaja taas huusi HYÖKKÄÄ! Ja seuraava aalto nousi ylös huutaen ja ampuen. Tiesin,että tämä oli tilaisuuteni ja ryöminkin lähemmäksi ja lähemmäksi kohti kukkulaa keräten kaatuneilta heidän kranaattejaan. EN vielä tiennyt mitä tekisin kun kukkulan lähelle pääsisin, mutta nyt olin varma,että NYT MEILLÄ OLI TILAISUUS!
Aalto toisensa perään nousi haudasta ja jokaisen nousun aikana etenin kohti maalitaulua. Olinkin jo niin lähellä,että näin selvästi missä vihollinen oli ja kuinka he olivat miehittäytyneet. Eteneminen tästä eteenpäin oli vaikeea tai miltei mahdotonta, sillä enää ei ollut kaatuneita tovereita suojanani. Vedin hetken henkeä ja suunnittelin mielessäni kuinka viskaisin kaikki kranaattini tuonne heidän bunkkeriina ja toivoisin parasta, vaan he olivat levittäytyneet sellaiselle alalalle ja sillä tavalla,että en saisi suurtakaan tuhoa aikaiseksi sillä. Heillä oli kaksi konekivääriä ja miehiä aivan tolkuttoman paljon kivääreidensä kanssa. Päätin tuhota ainakin yhden ”KK” n ja jos aikaa jäisi, niin vielä sen toisenkin. Olin kotona ollut aikamoinen veikari pojaksi ja lukemattomat kerra särkenyt naapureiden tallin ikkunat viskellen ne kivillä rikki ja ajattelinkin,että nyt jos koskaan tuo taito tulisi tarpeen. Kokosin kranaatit maahan viereen ja asettelin ne niin,että sokat oli minuuun päin, tämä nopeuttaisi toimintaa huomattavasti.
Olin yltäpäältä ihmisen jäännöspalasissa ja neisteissä, mutaa ja vettä oli joka soppi täys, vaan silti siellä olin, minä olin saanut hinattua itseni niin lähelle vihollista,että voisin antaa tovereilleni mahdollisuuden nousta tuolta takaa vallihaudasta ja jäädä eloon, taistella he silti joutuisivat kuin leijonat, mutta tuhoamalla vihollisen vahvimmat aseet tasottaisin tilannetta huomattavasti.
Kiväärissä oli enää yksi lipas jäljellä ja suoraan sanoen se ei minua pelastaisi kun nousinin täältä rymeestä ja heittäisin kranaatit ja jos luoja suo ehtisin heittää vielä toisetkin kranaatit kohti toista ja viimeistä konetuli asemaa ennen kuin kaatuisin. Okeammin toisvoin ehtiväni heittää kranaatit ja sen jälkeen vain suojautua ja odotella,kun ajan kanssa suomalaiset jyräisivät tiensä tänne ja pelastaisi minut.
Tuumasta toimeen.
Otin kahdesta kranaatista sokat irti ja istutin ne oikeaan käteeni, sydämmeni hakkasi kuin suomen rannikkotykistö, kun se lataa parastaan vihollisen niskaan, olin yksin ja halusin näyttää viholliselle,että lukemattomat toverini eivät kuooleet turhaan, vaan jokaisella heidän elämällä oli tarkoittus, jokainen kaatunut oli auttanut minut tänne ja nyt oli aika antaa viholliselle turpaan ja oikein isolla kädellä. Nousin ylös ja heti nosutessani näin edessäni olevan kivääri miehen hölmistyneen ilmeen, samalla heitin kranaatit kohti lähintä Kkta ja samassa lässähdin maahan naama edellä,toinen jalkani oli saanut osuman ja osuman voimasta jalkani oli kuin pois pyyhkäisty altani, kuulin kovan räsähdyksen kun kranaatit räjähtivät, sitten kuulin vielä toisen ja vielä kolmannenkin isomman räjähdyksen, en yhtään tiedä mistä ne muut räjähdykset tulivat, mutta ne kuuluivat tuolta vihollisen bunkkerista.
Jalkaani poltti aivan kuin se olisi tulessa ja verta valui minusta sekoittuen tähän kuravelliin joka oli kietonut minut märkään ja kylmään syleilyynsä.
OLEN HENGISSÄ! Osittain ainakin, mutta kuinka kauan? Nyt ei ollut aikaa miettiä omaa henkiinjäämistä, vaan toteuttaa loppuun saakka se minkä aloitin heittämällä ne kranaatit.
Minut oli huomattu ja minu kohti ammuttiin kivääreillä, muta sinkoili edestä ja vierestäni, kun luodit upposivat mutaan. Ynnäsin että mahdollistuuni suorittaa tämä tehtävä loppuun oli olemattoman pieni, mutta sama todennäköisyys oli mun päästä heittämään noita kranatteja, kun jonkin aikaa sitten nousin tuolta kaukaa vallihaudastammme. Otin kaksi kranaattia käteeni ja poistin niistä sokat, oli aika antaa kaikkensa. SUOMI MUISTA MINUT KUN TÄNÄÄN TÄHÄN KUOLEN. MINUT JOKA TAISTELI ITSENÄISYYTESI PUOLESTA ANTAEN ELÄMÄNI TÄÄLLÄ LUOTIEN SATAESSA PÄÄLLENI.
Nousin ylös tukien kädelläni jalkaani vasten, kipu oli jotain selittämätöntä, vaan sillä ei ollut enää väliä. Olin tehnyt aivan kuin isäni minulle neuvoi olin edennyt sinne minne moni oli yrittänyt ja nyt tämän isäni antaman neuvon avulla olin antanut monelle mahdollisuuden ELÄÄ.
Toinen KK keskittymä olikin aivan toisessa suunnassa ja paljon kauempana, minun täytyi ottaa terveeltä takajaltani vauhtia heitton ja siirtää paino loukkaantuneelle jalalleni heiton loppuvaiheessa,jotta saisin voimaa hettoon niin paljon,että se yltäisi aina määränpäähänsä saakka. Samassa kun kranaatit irtosivat kädestäni tunsin piston oikeassa lonkassani ja jokin ikäänkuin repäisi minua toisesta kädestäni minua taaksepäin. Rojahdin taas maahan ja nyt tiesin,että nyt oli käynyt pahasti. En saanut liikutettua jalkojani enää olenkaan ,vaan jalkani olivat allani epäluonnollisessa asennossa. Kuului kova pamahdus ja toinen ja kolmas, en edelleenkään tiennyt mitä ne edelliset ”ylimääräiset” räjähdykset olivat olleet, mutta sama kaava toistui jälleen. Ylös noustessani ehdin huomata kuinka ensimmäinen HYÖKKÄKSENI oli ollut äysi osuma, KK oli entinen ja suuri osa bunkkeria ja mies rintamaa oli tuhotunut. Kaksi kranaattia ei saa tuollaista tuhoa aikaan, vaan luultavasti KK vieressä on ollut jotain joka aiheutti ”ylimääräiset” räjähdykset tuhoten ison osan vihollisen tulivoimasta.
Katsoin toista kättäni ja nyt tiedän mikä minua oli ”repäissyt” olin saanut osuman kranaatin sirpaleesta joka oli repinyt käteni osittain irti. Olin varma että kuolen ja että mitään ei ollut enää tehtävissä. Sydäntäni lämmitti enää ainoastaan se,että olin viimeisen hyökkäkseni jälkeen kuullut samat kolme räjähdystä ja olnkin varma,että olin tuhonnut myös toisen KK ja että olin auttamassa toisten suomalaiset henkiinjäämisessä. Pauke jatkui, mutta nyt jo erotin äänestä,että lähelläni olevasta bunkkerista ei enää kuulunut KK ääntä, mutta sitäkin enemmän kuului vihollisen huolinen ääni! He tiesivät, kuolema korjaa heidät pian, oli vain ajan kysymys, kun suomi pojat jyräisivät heidät ja valloittittaisivat kukkulan.
Terveellä kädelläni kaivoin taskustani puukon jonka olin saanut isältäni ennen sotaan joutumistani, puristin sitä niin kovaa kun kykenin ja mietin missä perheeni on ja mitä heille kuuluu juuri nyt. Sitten muistin komentajan sanat ”ÄLKÄÄ NOUSKO YLÖS TÄSTÄ MONTUSTA KUOLEMAAN, VAAN TAISTELEMAAN! TAISTELEMAAN VAPAAN SUOMEN PUOLESTA! TAISTELKAA NIIN KAUAN KUIN TEISSÄ HENKI PIHISEE JA JOS KAADUTTE, NIIN TEHKÄÄ SE VAPAANA SUOMEN KANSALAISENA!
MINÄ TAISTELIN SUOMENI PUOLESTA!
Näitä ”tuntemattomia sotilaista ja tuntemattomia tarinoista” on sota ollut täynnä, jokainen taistelleista on sankari ja jokainen sotilas kunnioituksemme arvoinen.
Se minkä verellä itsellemme taistelimme annamme pois palanen kerrallaan pelkällä allekirjoutuksella.
Vaarin muistoa kunnioittaen Allan Jokinen
Älkää unhoittako meitä!
Sataa kaatamalla, kun koitamme pysyä elossa täällä hevonkuusessa tappaen ryssiä ! Katson kuinka ”aalto” toisensa perään nousee vallihaudastamme ja koittaa valloittaa edessä olevaa kukkulaa, ryssä on niskan päällä ja kunnolla. Käsky on käynyt KUKKULA ON VALLOITETTAVA JA TAISTELTAVA VAIKKA VIIMEISEEN MIEHEEN! Edessä on vielä monta ennen minua jotka joutuvat sinkoutuen juoksemaan tuonne luotisateeseen, korvissa miltei soi kun kiväärit ryskyy, mutta sisällä minussa asuu pelko. En halua kuolla, en tänne tuonne muiden joukkoon, kaatua vallihaudan viereiseen mutalammikkoon ja lakata hengittmästä, EI EN HALUA! Taas käsky käy ja uusi joukko nuoria miehiä ryntää ylös ja heti ylös noustessaan jo saavat osumia vastaan tulvista luodeista jotka vinkuvat ilmassa ohittaessaan meidän yläpuolelta. Tämähän on täyttä hulluutta! Tämähän on mahdotonta! Pelkään niin että miltei ajattelen jo pakoa toiseen suuntaam, vaan tiedän senkin että siitäkin on luvassa kuolema.
Täällä olen ja koitan ”pelastaa” suomea! Ajattelen. Koitan kerätä rohkeuttani jostain ja muistan isäni neuvot ” poika mitä tahansa päätätkin tehdä, tee se paremmin kuin kukaan muu” Isäni virnuili vielä lauseen loppupuolella ja sanoi ”siinä sinulle elämän ohje” Vaan oliko tämä ohje nyt se mikä päättäisi elämäni, en tiedä,mutta vuoroni tulisi pian ja mielessäni jo mitein miltä tuolla ylhäällä näyttää, ukkoja pitkin poikin luotien ja krnaattien silpomina. Mutaa oli täällä meidän kaivamassa KUOPASSA niin että jalka upposi miltei polvea myöden haudan pohjaan eteneässämme kohti ”nousu paikkaa”
viimeinen ryhmä nousee ennen minua, olen kauhusta jäukkänä ja kuulenkin rivissä niskuroinnin ääniä ”minä en tuonne mene” ”joo minä en halua kuolla turhan takia” TURPA KIIINNI! Huutaa komentaja ja riuhtasee ensimmäistä ukkoa avokämmenellä poskelle, ”ON TOTTA ETTÄ TUONNE SAATTAA KUOLLA MUTTA SINNÄ ON MENTÄVÄ JA TAPETTAVA VIHOLLINEN!” Komentaja huutaa ikäänkuin luoden rohkeutta meihin, vaaneipä paljon tunnu auttavan.. ”ÄLKÄÄ NOUSKO YLÖS TÄSTÄ MONTUSTA KUOLEMAAN, VAAN TAISTELEMAAN! TAISTELEMAAN VAPAAN SUOMEN PUOLESTA! TAISTELKAA NIIN KAUAN KUIN TEISSÄ HENKI PIHISEE JA JOS KAADUTTE, NIIN TEHKÄÄ SE VAPAANA SUOMEN KANSALAISENA! Komentaja jatkoi. Nyt tunsinkin kuinka rohkeuteni palasi ja halusin antaa kaikkeni,jotta saisimme tosiaan tapettua vihollisen ja valloitettua tuon hiton kukkulan!
En enää miettinyt mitään vaan toimin, minä olin yksi muiden joukossa, yksi isossa voimassa joka kohta pyyhkisi vihollisen ylitse jättäen alleen vaan ruumiita, Olen SUOMEN SOTILAS JA MINÄHÄN EN PELKÄÄ!
On vuoroni tullut nousta tästä montusta ja täyttää kohtaloni, jo niin monen muiden tavoin ennen minua.
HYÖKKÄÄ!!! Huusi komentaja ja silloin mentiin! Vallihaudan seinämä oli liukas ja pehmeä, mutta sen väri ei ollutkaan ruskean musta niin kuin vallihaudan pohjan, vaan se oli punainen, punainen kaikesta verestä joka valui ylhäähltä. Jouduin auttamaan kiväärillä itseäni,jotta pääsisin kunnolla ylös, Ylös päästessäni näen vain pelkkiä ruumita lojuen siellä täällä ja samassa vieressäni oleva mies kaatuu ja lämmin veri hänestä pärskähtää päälleni, kauhua, tämähän on helvetti maanpäällä! Kaikki käy niin nnopeasti, juoksen kymärässä eteenpäin muiden kanssa ja tulitamme vapaasti kohti kukkulaa. Kukkulalta näkyy ainakin miljoona ”suuliekkiä” ja luodit vinkuvat ilmassa ohittaessaan minut oikealta ja vasemmalta ja taas sivusilmälläni huomaan kuinka kranaatti kaataa jonkin matkan päässä olevan kaverini, tai oikeammin näin vain välähdyksen siinä paikassa missä hän oli, eikä ole enää. Juoksen minkä kintuistani pääsen, kun jalkani sotkeutuu kaatuneen kainaloon ja rämähdän muiden kaatuneiden joukkoon. Olen yltäpäätä toisten veressä ja ruumiin osissa, katsahdan varovasti eteenpäin ja näen kuinka olin toiseksi viimein omasta ”aallostani” pystyssä. Viimeinenkin kaatui päässen minusta noin 5 metriä pidemmälle. En tiedä mitä tehdä. Jäänkö tähän ja leikinkö kuolutta ja odottelen vain, mutta sitten muistankin kuinka taisteluista selvinneet murhataan yksi kerrallaan,kun etsitään kaatuneista heinkiinjääneitä. Päätän nopeasti edestä, mutta nyt en heidän silmisssään ollut enää elävä, vaan ruumis vain muiden ruumiiden joukossa. Ryömin hitaasti eteenpäin ja toivoin että minua ei kukaan näkisi ja samassa jo kuulinkin kuinka komentaja taas huusi HYÖKKÄÄ! Ja seuraava aalto nousi ylös huutaen ja ampuen. Tiesin,että tämä oli tilaisuuteni ja ryöminkin lähemmäksi ja lähemmäksi kohti kukkulaa keräten kaatuneilta heidän kranaattejaan. EN vielä tiennyt mitä tekisin kun kukkulan lähelle pääsisin, mutta nyt olin varma,että NYT MEILLÄ OLI TILAISUUS!
Aalto toisensa perään nousi haudasta ja jokaisen nousun aikana etenin kohti maalitaulua. Olinkin jo niin lähellä,että näin selvästi missä vihollinen oli ja kuinka he olivat miehittäytyneet. Eteneminen tästä eteenpäin oli vaikeea tai miltei mahdotonta, sillä enää ei ollut kaatuneita tovereita suojanani. Vedin hetken henkeä ja suunnittelin mielessäni kuinka viskaisin kaikki kranaattini tuonne heidän bunkkeriina ja toivoisin parasta, vaan he olivat levittäytyneet sellaiselle alalalle ja sillä tavalla,että en saisi suurtakaan tuhoa aikaiseksi sillä. Heillä oli kaksi konekivääriä ja miehiä aivan tolkuttoman paljon kivääreidensä kanssa. Päätin tuhota ainakin yhden ”KK” n ja jos aikaa jäisi, niin vielä sen toisenkin. Olin kotona ollut aikamoinen veikari pojaksi ja lukemattomat kerra särkenyt naapureiden tallin ikkunat viskellen ne kivillä rikki ja ajattelinkin,että nyt jos koskaan tuo taito tulisi tarpeen. Kokosin kranaatit maahan viereen ja asettelin ne niin,että sokat oli minuuun päin, tämä nopeuttaisi toimintaa huomattavasti.
Olin yltäpäältä ihmisen jäännöspalasissa ja neisteissä, mutaa ja vettä oli joka soppi täys, vaan silti siellä olin, minä olin saanut hinattua itseni niin lähelle vihollista,että voisin antaa tovereilleni mahdollisuuden nousta tuolta takaa vallihaudasta ja jäädä eloon, taistella he silti joutuisivat kuin leijonat, mutta tuhoamalla vihollisen vahvimmat aseet tasottaisin tilannetta huomattavasti.
Kiväärissä oli enää yksi lipas jäljellä ja suoraan sanoen se ei minua pelastaisi kun nousinin täältä rymeestä ja heittäisin kranaatit ja jos luoja suo ehtisin heittää vielä toisetkin kranaatit kohti toista ja viimeistä konetuli asemaa ennen kuin kaatuisin. Okeammin toisvoin ehtiväni heittää kranaatit ja sen jälkeen vain suojautua ja odotella,kun ajan kanssa suomalaiset jyräisivät tiensä tänne ja pelastaisi minut.
Tuumasta toimeen.
Otin kahdesta kranaatista sokat irti ja istutin ne oikeaan käteeni, sydämmeni hakkasi kuin suomen rannikkotykistö, kun se lataa parastaan vihollisen niskaan, olin yksin ja halusin näyttää viholliselle,että lukemattomat toverini eivät kuooleet turhaan, vaan jokaisella heidän elämällä oli tarkoittus, jokainen kaatunut oli auttanut minut tänne ja nyt oli aika antaa viholliselle turpaan ja oikein isolla kädellä. Nousin ylös ja heti nosutessani näin edessäni olevan kivääri miehen hölmistyneen ilmeen, samalla heitin kranaatit kohti lähintä Kkta ja samassa lässähdin maahan naama edellä,toinen jalkani oli saanut osuman ja osuman voimasta jalkani oli kuin pois pyyhkäisty altani, kuulin kovan räsähdyksen kun kranaatit räjähtivät, sitten kuulin vielä toisen ja vielä kolmannenkin isomman räjähdyksen, en yhtään tiedä mistä ne muut räjähdykset tulivat, mutta ne kuuluivat tuolta vihollisen bunkkerista.
Jalkaani poltti aivan kuin se olisi tulessa ja verta valui minusta sekoittuen tähän kuravelliin joka oli kietonut minut märkään ja kylmään syleilyynsä.
OLEN HENGISSÄ! Osittain ainakin, mutta kuinka kauan? Nyt ei ollut aikaa miettiä omaa henkiinjäämistä, vaan toteuttaa loppuun saakka se minkä aloitin heittämällä ne kranaatit.
Minut oli huomattu ja minu kohti ammuttiin kivääreillä, muta sinkoili edestä ja vierestäni, kun luodit upposivat mutaan. Ynnäsin että mahdollistuuni suorittaa tämä tehtävä loppuun oli olemattoman pieni, mutta sama todennäköisyys oli mun päästä heittämään noita kranatteja, kun jonkin aikaa sitten nousin tuolta kaukaa vallihaudastammme. Otin kaksi kranaattia käteeni ja poistin niistä sokat, oli aika antaa kaikkensa. SUOMI MUISTA MINUT KUN TÄNÄÄN TÄHÄN KUOLEN. MINUT JOKA TAISTELI ITSENÄISYYTESI PUOLESTA ANTAEN ELÄMÄNI TÄÄLLÄ LUOTIEN SATAESSA PÄÄLLENI.
Nousin ylös tukien kädelläni jalkaani vasten, kipu oli jotain selittämätöntä, vaan sillä ei ollut enää väliä. Olin tehnyt aivan kuin isäni minulle neuvoi olin edennyt sinne minne moni oli yrittänyt ja nyt tämän isäni antaman neuvon avulla olin antanut monelle mahdollisuuden ELÄÄ.
Toinen KK keskittymä olikin aivan toisessa suunnassa ja paljon kauempana, minun täytyi ottaa terveeltä takajaltani vauhtia heitton ja siirtää paino loukkaantuneelle jalalleni heiton loppuvaiheessa,jotta saisin voimaa hettoon niin paljon,että se yltäisi aina määränpäähänsä saakka. Samassa kun kranaatit irtosivat kädestäni tunsin piston oikeassa lonkassani ja jokin ikäänkuin repäisi minua toisesta kädestäni minua taaksepäin. Rojahdin taas maahan ja nyt tiesin,että nyt oli käynyt pahasti. En saanut liikutettua jalkojani enää olenkaan ,vaan jalkani olivat allani epäluonnollisessa asennossa. Kuului kova pamahdus ja toinen ja kolmas, en edelleenkään tiennyt mitä ne edelliset ”ylimääräiset” räjähdykset olivat olleet, mutta sama kaava toistui jälleen. Ylös noustessani ehdin huomata kuinka ensimmäinen HYÖKKÄKSENI oli ollut äysi osuma, KK oli entinen ja suuri osa bunkkeria ja mies rintamaa oli tuhotunut. Kaksi kranaattia ei saa tuollaista tuhoa aikaan, vaan luultavasti KK vieressä on ollut jotain joka aiheutti ”ylimääräiset” räjähdykset tuhoten ison osan vihollisen tulivoimasta.
Katsoin toista kättäni ja nyt tiedän mikä minua oli ”repäissyt” olin saanut osuman kranaatin sirpaleesta joka oli repinyt käteni osittain irti. Olin varma että kuolen ja että mitään ei ollut enää tehtävissä. Sydäntäni lämmitti enää ainoastaan se,että olin viimeisen hyökkäkseni jälkeen kuullut samat kolme räjähdystä ja olnkin varma,että olin tuhonnut myös toisen KK ja että olin auttamassa toisten suomalaiset henkiinjäämisessä. Pauke jatkui, mutta nyt jo erotin äänestä,että lähelläni olevasta bunkkerista ei enää kuulunut KK ääntä, mutta sitäkin enemmän kuului vihollisen huolinen ääni! He tiesivät, kuolema korjaa heidät pian, oli vain ajan kysymys, kun suomi pojat jyräisivät heidät ja valloittittaisivat kukkulan.
Terveellä kädelläni kaivoin taskustani puukon jonka olin saanut isältäni ennen sotaan joutumistani, puristin sitä niin kovaa kun kykenin ja mietin missä perheeni on ja mitä heille kuuluu juuri nyt. Sitten muistin komentajan sanat ”ÄLKÄÄ NOUSKO YLÖS TÄSTÄ MONTUSTA KUOLEMAAN, VAAN TAISTELEMAAN! TAISTELEMAAN VAPAAN SUOMEN PUOLESTA! TAISTELKAA NIIN KAUAN KUIN TEISSÄ HENKI PIHISEE JA JOS KAADUTTE, NIIN TEHKÄÄ SE VAPAANA SUOMEN KANSALAISENA!
MINÄ TAISTELIN SUOMENI PUOLESTA!
Näitä ”tuntemattomia sotilaista ja tuntemattomia tarinoista” on sota ollut täynnä, jokainen taistelleista on sankari ja jokainen sotilas kunnioituksemme arvoinen.
Se minkä verellä itsellemme taistelimme annamme pois palanen kerrallaan pelkällä allekirjoutuksella.
Vaarin muistoa kunnioittaen Allan Jokinen
