- Liittynyt
- 12.5.2005
- Viestejä
- 243
- Ikä
- 41
Siitä taitaa olla lähemmäs vuotta kun viimeksi uskalsin tänne pakkotoiston pyhiin arkistoihin omia sanojani lisäillä. Syy on verrattavissa pettävään mieheen joka ei kehtaa enää katsoa naisystäväänsä silmiin. Sama tarina on kuultu monta kertaa. Mies löytää punttisalin ihmeet ja tulee imaistuksi uuteen elämänkatsomukseen, tutkii kaikki mahdolliset treeniohjelmat ja hänen suhtautuminen ruokavalioon ei enää näytä eroavan uskonnollisesta sakramentista.
Sali muuttuu toiseksi kodiksi ja rakastajattereksi.
Kehitys on tasaista ja joka virstaanpylvään ohitus tuo mukanaan uusia haasteita.
Kunnes, jotain tapahtuu. Bodybuilding boogieman löytää hänet ja hiipii hänen mieleensä. Sieltä hän kuiskuttelee rautaveljen korvaan pieniä lauseita. "Sä näytät jo ihan tarpeeks riskiltä..", "Ei se syöminen voi olla noin tarkkaa..", "Ei ne lihakset tosta mihinkään katoa vaikka taukoa pitäisit näistä ohjelmista...", "Kyllä lihasmuisti auttaa saamaan sinut takaisin samaan kuntoon kuukauden treenillä...", "Muijat tykkää vähän hoikemmistä miehistä..." kunnes yhtäkkiä äänet loppuu, ja hän havahtuu takaisin realiteettiin.
Peilikuva kertoo kaiken. KYNÄNISKA! KYNIS! PENCIL NECK!
Kaikki hänen vanhat paidat roikkuvat siitä missä niiden pitäisi kiristää.
Hän hengästyy kävellessään rappuset ylös toiseen kerrokseen, joka ei kuitenkaan estä häntä sytyttämästä tupakkaa jälleen kerran perille päästyään.
Hän katsoo jääkaappiin ja löytää ainoastaan vajaan sixpäkin kaljaa, jogurttia, ja ohuenohuita kinkkuviipaleita. Kaapistakaan ei löydy kuin nuudeleita.
Nälänkurniminen ei enää tarkoita lihaskatoa vaan vaivaa lieden lämmittämisestä.
Näinhän se tuntuu menevän ainakin vähävaraisen minun kohdalla.
En (enää) huijaa itseäni keksimällä mitään tekosyitä saliharrastuksen "katoamisesta" elämästäni. Vaikka olen sitäkin tehnyt paljon.
Minulla ei tarpeeksi rahaa - Tämä on totta täydellistä ruokavaliota ajatellen, mutta voisihan sitä tietysti edes yrittää parhaansa eväillä joita on.
Minulla ei ole tarpeeksi aikaa - Vietän paljon aikaa töissä (jos ihmettelet että miten tuo ensimmäinen ja toinen väittämä voi pitää paikkansa... niin minäkin). Mutta miten voi olla että minulla on joka päivä aikaa katsoa televisiota ja selailla nettiä jos minulle ei olisi oikeasti aikaa.
Mä aloitan sitten uudestaan *lisää tähän joku vuodenaika* - Voi pitää paikkansa mutta miksi velloa itsevihassa sihen asti?
Minulla ei riitä tahto - .....
Miten voi olla että jokin asia joka on tuottanut niin paljon mielihyvää, voi yhtäkkiä olla jotain mihen pitäisi pakottaa itsensä tekemään. Kai se on vaan helpompaa elää omassa pienessä kuplassa ja vakuuttaa itselleen olevansa vahva. Hyvin tuo kupla juttu on minulla toiminut siihen asti kunnes eräs ihminen poksautti sen terävällä lauseella "wittu sä oot laihtunu!".
On kaksi vaihtoehtoa, hyväksyä asia tai ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä se mitä ei olisi pitänyt missään vaiheessa lopettaakkaan.
Hyväksyminen voisi toimia jos sen voisi tehdä ilman katkeruutta. Tämä saattaisi tulla hyvin esille kun sinut esitellään jollekkin sanomalla "Joo tää on se tyyppi joka oli aikoinaan aika skrodessa kunnossa..."
Mutta nöyrtyminen oman heikkouden edessä on tehtävä kummassakin tapauksessa. Tappion tunnustuksessa tahdonheikkouden edessä. Itseään niskasta kiinni ottamisessa ja raahautumisessa salille se on tehtävä oman nykyisen fyysisen heikkouden edessä.
En tiedä muista mutta en halua ajatella itseäni ihmisenä jolla on heikko tahdonvoima. Joten tämän epämääräisen tunnustuksenomaisen tekstin voi ottaa oman fyysisen heikkouden edessä nöyrtymisenä.
Pitää varmaan tässä lopetella ja mennä nukkumaan. Huomenna on lauantai, loistava salipäivä.
p.s Jos tekstissä on jotain sekavaa tai koko tekstissä ei ole mitään järkeä niin pistän sen väsymyksen kolmiolääkkeen piikkiin. Huomasin että koko tekstissä ei oikeastaan esitetä yhtään kysymystä, joten yritän tässä ennalta ehkäistä viestit "ja?","Entä sitten?" sun muut. Kerro jos mun sekalaisessa ajatuksenvirta tekstissä on joku hippu järkeä.
Sali muuttuu toiseksi kodiksi ja rakastajattereksi.
Kehitys on tasaista ja joka virstaanpylvään ohitus tuo mukanaan uusia haasteita.
Kunnes, jotain tapahtuu. Bodybuilding boogieman löytää hänet ja hiipii hänen mieleensä. Sieltä hän kuiskuttelee rautaveljen korvaan pieniä lauseita. "Sä näytät jo ihan tarpeeks riskiltä..", "Ei se syöminen voi olla noin tarkkaa..", "Ei ne lihakset tosta mihinkään katoa vaikka taukoa pitäisit näistä ohjelmista...", "Kyllä lihasmuisti auttaa saamaan sinut takaisin samaan kuntoon kuukauden treenillä...", "Muijat tykkää vähän hoikemmistä miehistä..." kunnes yhtäkkiä äänet loppuu, ja hän havahtuu takaisin realiteettiin.
Peilikuva kertoo kaiken. KYNÄNISKA! KYNIS! PENCIL NECK!
Kaikki hänen vanhat paidat roikkuvat siitä missä niiden pitäisi kiristää.
Hän hengästyy kävellessään rappuset ylös toiseen kerrokseen, joka ei kuitenkaan estä häntä sytyttämästä tupakkaa jälleen kerran perille päästyään.
Hän katsoo jääkaappiin ja löytää ainoastaan vajaan sixpäkin kaljaa, jogurttia, ja ohuenohuita kinkkuviipaleita. Kaapistakaan ei löydy kuin nuudeleita.
Nälänkurniminen ei enää tarkoita lihaskatoa vaan vaivaa lieden lämmittämisestä.
Näinhän se tuntuu menevän ainakin vähävaraisen minun kohdalla.
En (enää) huijaa itseäni keksimällä mitään tekosyitä saliharrastuksen "katoamisesta" elämästäni. Vaikka olen sitäkin tehnyt paljon.
Minulla ei tarpeeksi rahaa - Tämä on totta täydellistä ruokavaliota ajatellen, mutta voisihan sitä tietysti edes yrittää parhaansa eväillä joita on.
Minulla ei ole tarpeeksi aikaa - Vietän paljon aikaa töissä (jos ihmettelet että miten tuo ensimmäinen ja toinen väittämä voi pitää paikkansa... niin minäkin). Mutta miten voi olla että minulla on joka päivä aikaa katsoa televisiota ja selailla nettiä jos minulle ei olisi oikeasti aikaa.
Mä aloitan sitten uudestaan *lisää tähän joku vuodenaika* - Voi pitää paikkansa mutta miksi velloa itsevihassa sihen asti?
Minulla ei riitä tahto - .....
Miten voi olla että jokin asia joka on tuottanut niin paljon mielihyvää, voi yhtäkkiä olla jotain mihen pitäisi pakottaa itsensä tekemään. Kai se on vaan helpompaa elää omassa pienessä kuplassa ja vakuuttaa itselleen olevansa vahva. Hyvin tuo kupla juttu on minulla toiminut siihen asti kunnes eräs ihminen poksautti sen terävällä lauseella "wittu sä oot laihtunu!".
On kaksi vaihtoehtoa, hyväksyä asia tai ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä se mitä ei olisi pitänyt missään vaiheessa lopettaakkaan.
Hyväksyminen voisi toimia jos sen voisi tehdä ilman katkeruutta. Tämä saattaisi tulla hyvin esille kun sinut esitellään jollekkin sanomalla "Joo tää on se tyyppi joka oli aikoinaan aika skrodessa kunnossa..."
Mutta nöyrtyminen oman heikkouden edessä on tehtävä kummassakin tapauksessa. Tappion tunnustuksessa tahdonheikkouden edessä. Itseään niskasta kiinni ottamisessa ja raahautumisessa salille se on tehtävä oman nykyisen fyysisen heikkouden edessä.
En tiedä muista mutta en halua ajatella itseäni ihmisenä jolla on heikko tahdonvoima. Joten tämän epämääräisen tunnustuksenomaisen tekstin voi ottaa oman fyysisen heikkouden edessä nöyrtymisenä.
Pitää varmaan tässä lopetella ja mennä nukkumaan. Huomenna on lauantai, loistava salipäivä.
p.s Jos tekstissä on jotain sekavaa tai koko tekstissä ei ole mitään järkeä niin pistän sen väsymyksen kolmiolääkkeen piikkiin. Huomasin että koko tekstissä ei oikeastaan esitetä yhtään kysymystä, joten yritän tässä ennalta ehkäistä viestit "ja?","Entä sitten?" sun muut. Kerro jos mun sekalaisessa ajatuksenvirta tekstissä on joku hippu järkeä.
