- Liittynyt
- 21.12.2010
- Viestejä
- 29
Yritän kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti, kun eihän kukaan jaksa pitkiä sepustuksia lukea. Asia kyllä on sen luontoinen, että hyvinkin voisi neljä tai viisi liuskaa käsitellä aihetta.
Vaivat juontuvat siis seitsemän vuoden taakse (vuoteen 2011), kun ensimmäisiä vaivoja oli polvikivut. Sitten tuli selkä, olkapäät ja lopulta nämä akillekset syksyllä 2013. Selkä on ok, koska olen treenannut rutistuksilla , selänoikaisuilla tms. perusliikkeillä seitsemän vuotta. Olkapäät eivät vaivaa oikeastaan enää yhtään pystypunnerusten, leuanvetojen ja muiden reippaiden kuntoutusten ansiosta, joita lääkäri suositteli - ja ne toimivat!
Oikeastaan kaikki muut vaivat kuin akillekset on nyt 90-prosentin kunnossa, eli odottaa enää kunnon juoksulenkkejä tms. että polvi- yms. hyvin lievästi kuluneet rustot alkaa palautua (tutkimusnäyttöä tärähtelevän liikunnan eduista hyvin lievissä kulumissa). Akilleet vain estävät juoksemisen, hyppäämisen ja toisinaan kävelemisen kokonaan.
Akillesvaivat siis alkoivat syksyllä 2013 uusiutuakseen seuraavina kahtena syksynä. Tästä vittuunnuin ja menin liikuntalääketieteen erikoislääkärille, joka magneettikuvien maustamana löysikin heti tendinoosit molemmista jänteistä. Oikea jänne oli paksuunut enemmän kuin vasen. Silti kipua oli vain vasemmassa jänteessä.
Netistä löytyvää, kuuluisaa ja tehokasta Eksentristä Akillesjumppaa aloin tekemään kunnolla tuolloin lääkärin diagnoosin jälkeen ja se tehosi. Pirun hyvin. Vuoden 2016 tammi-helmikuussa minulla oli lähes päivittäisiä 4 - 5 kilometrin kävelylenkkejä ja kaikki oli hyvin. Aah, kesällä pääsisi ottamaan varmaan juoksuaskeleita ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen!
Helmikuun viidestoista vuotta 2016 Jumalan armosta. Loistava talviaamun pilvipoutainen ilma. Edellisiltana olin juuri saanut valmiiksi biisin, jota olin työstänyt kaksi viikkoa. Aiemmin samana iltana olin käynyt vähäisen lumisateen piristämässä pikkupakkasessa neljän kilometrin kävelylenkin. Aamulla olisi lähtö maastoon metsänmittauksen maastotenttiin. Lumikengät oli varattuna autoon.
Pam! Löin takakontin kiinni ja otin lumikengät käteeni. Koskaan ei väsytä, kun pääsee raikkaaseen ulkoilmaan hengittelemään. Vaihdoin muutaman sanan kaverin kanssa siinä auton luona ennen kuin lähdimme kävelemään kohti oppilaitoksen autoja. Toisella olkapäälläni riippui jakkarareppu täynnä varavaatetta, joitakin papereita, evästä sekä Tapion maastotaulukot. Jalassani oli Nokian perinteiset talvikumpparit. Ei muuta kuin kamat pakettiautoon ja sain kunnian olla tänäpäivänä kuskina. Koulultahan olisi joku ajolupa pitänyt olla, mutta mukaamme lähtevä opettaja sai nykyään antaa suullisen ajoluvan. Mielellänihän minä kuskina olin, autot ja ajaminen kun kiinnostavat.
Transit starttasi hyvin ja vähän oli tullut kinosta auton ympärille. Kokeilin peruuttaa ja vähän heijata autoa edes taas. Ei lähtenyt liikkeelle. Pari kaveria hyppäsi autosta jo ulos ja alkoi työnnellä lumikolia. Kuskina tunsin jotenkin polttavaa vastuuta mennä myös kolanvarteen. Funtsiessani apuun menemista käänsin koslan lämmityslaitetta suuremmalle ja ilman sisäkierron päälle. - Onpas muuten pirun peilijäätä tässä auton alla! ajattelin, kun näin maan astuessani autonovesta pihalle.
Toinen kaveri oli mennyt autoon takaisin, joten nappasin kuskin oven lähellä olevan kolan käteen ja aloin touhuta. - Tää jää näköjään on tässä viereisenkin oppilaitoksen kärryn paikalla, funtsin samalla kun tapahtui jotain.
Yhtäkkiä huomasin, että olin osittain selälläni ja kyljelläni. Oikean lonkan alueen valtasi tuska. Vedin lipat pahemman kerran. Makasin hämmästyksissäni siinä ehkä puoli minuuttia ja sitten nousin ylös. Ei tässä varmaan pahasti käynyt. Tuskin mikään meni rikki. Toiset jatkoivat lumitöitä loppuun minun ihmetellessä tapahtunutta. Nousin takaisin kuskin paikalle ja huomasin, että oikean käden kämmenselkä oli verinaarmujen peitossa ja oikeaan nivuseen sattui pirusti.
Oikeaan nivuseen vihloi hirveästi joka kerta, kun jalkaa joutui liikuttamaan kaasupoljinta käyttäessä. Pääsimme kuitenkin perille. Siellä odotti maasto ja lumikenkäily. Nousin hirvittävän vihlonnan kanssa kuskin paikalta pois ja peli oli pakko viheltää poikki. Minun maastopäivä oli tässä. Ei mitään jakoa.
Opettaja ajoi minut takaisin koululle ja vain vaivoin pysyin ontumaan autolleni, ajamaan kämpilleni ja lähtemään kotiini lääkäriin. Turha rehkiminen, tai siis sen yrittäminen parkkipaikalla ja paksukantaiset nokialaiset olivat vaatineet uhrinsa. Ei paksukantaisen pohjan läpi tunne alustaa ollenkaan, joten vihjaavia lipsahduksia ei ihminen ehdi korjata, kun jo ollaan kanttuvei maassa. Ohutpohjaisilla talvitennareilla tulee vähittäisiä pidon menetyksiä, mutta ne voi korjata, kun tuntee niin hyvin jalkapohjien alla olevan alustan!
Onnettomuuspäivän illalla yleispäivystyslääkärin tuomio oli lonkan mustelma. Siinä vaiheessa olisi pitänyt hälytyskellojen soida. Miten mustelma voi aiheuttaa tuskaa vastakkaiselle puolelle, nivuseen? Se on totta, että oikeaan lonkkaan sain suurimman mustelman koskaan, mutta keskeisin vamma jäi diagnosoimatta.
Viikon päästä menin aiemmin akillestendinoosin diagnosoineelle liikuntalääketieteen erikoislääkärille, joka lähes kätellessä virkkoi, että reiden lähentäjässä on repeämä. Viikko meni turhaan, aivan turhaan. Jälkikäteen luin, että vähintään se kolme päivää olisi alussa pitänyt vahinkoraajan olla immobilisaatiossa ja säännöllinen kylmähoito. Ei mitään näistä. Repeämä kuitenkin oli laadultaan lievä, koska mitään turvotusta, voiman puutosta, tai verenpurkaumaa nivusen puolella ei näkynyt.
Kolme kuukautta myöhemmin, huhtikuun loppupuoli. Oma opinnäytetyöseminaari pidettäisiin vasta nyt, kuukautta myöhemmin, eli sen verran valmistumiseni myöhästyi. Nivusessa ei ollut vihlonut enää. Oli aika aloittaa kävelylenkkeily.
Kuusi kuukautta myöhemmin, lokakuun alku 2016. Kävelystä ei tullut koko kesänä mitään. Olin päässyt aina vähän kävelemään, kun taas vihlominen akilleksissa alkoi. Samanlaista kierrettä oli koko ajan. Aina, kun lenkki vähän piteni, joutui kävelyt lopettamaan kokonaan.
Huhtikuu 2018. Kävelylenkkejä ei ole ollut ollenkaan noin puoleentoista vuoteen. Kävelyn määrä päivätasolla on jäänyt alle 500 metriin. Akillesjumppaa olen tehnyt noin vuoden ajan melko säännöllisesti. Enää se ei tehoa niin hyvin kuin aiemmin, vuosina 2014-2015. Kaatuminen vuonna 2016 oli jonkinlainen käännekohta huonompaan fyysisesti, mutta myös henkisesti. Sen jälkeen ei ole päässyt hyvän kierteeseen. Saamattomuus, alakuloisuus ja väsyneenä ylösnousu aamuisin ovat nykyään jokapäiväinen asia. Välillä tuntuu, että minulla ei ole enää tässä maailmassa mitään tehtävää. Onneksi harvoin.
Tällä hetkellä, siis kaatumiseen jälkeen noin pari vuotta ja kaksi kuukautta, kipua esiintyy noin 95-prosenttisesti ainoastaan oikeassa jänteessä, joka siis oli ennen oireeton, mutta lääkärin mukaan enemmän paksuuntunut. Oikean jalan akilles-pohje -systeemi on uskomattoman kireä. Jos seison tavallisesti ja suoristan polvet niin, etteivät ne ole koukussa, oikea pohje ja akilles tuntuvat kireiltä kuin rautakanki. Jos seison rennosti, oikea polvi jää ylhäältä katsottuna noin 1 - 2 senttimetriä edemmäksi kuin vasen polvi. Se jää siis vähän koukkuun.
Jos asetun kyykkyyn kantapäät maassa, oikea polvi on rintaa vasten ja vasen polvi selvästi kauempana. En ole mitannut, mutta arviolta kyykkyasennossa vasen polvi yltää varpaiden yli ainakin 5 senttiä, kun oikea polvi jää varpaiden tasalle.
Ei siis ole ihme, että oikea akilles on niin äksynä. Jos otan vaikka kävelyaskeleita, niin joka ikisellä askeleella oikea akilles ottaa siipeensä, kun akilles-pohjelihas -systeemi on kireä. Tällä hetkellä olen käynyt lähetteellä fysioterapeutilla, mutta toistaiseksi apua ei ole paljon saanut, ensimmäistä kertaa kävin tammikuun lopulla ja viisi kertaa olen käynyt. Eli n. 3 viikon välein. Olen saanut terapeutilta myös faskiaketjujen liikkuvuusharjoitteita ja niitä olen silloin tällöin tehnyt.
Lähetteen siis sain viime vuoden puolella jälleen käymälläni liikuntalääketieteen lääkärillä, joka itsevarman oloisesti diagnosoi, että akillesvaivojen perimmäinen syy on lonkan koukistajien, pohjelihasten ja kaksoiskantalihasten kireys. Näihin siis tämä fyssa on niitä faskiaketjuharjoituksia läksyksi antanut. Lisäksi jokaisella käyntikerralla hän on käsitellyt oikean pohkeen faskioita.
Aloitin pari-kolme kuukautta sitten tehovenyttelyt, pohjevenytyslaudalla. Venytän aina neljä minuuttia kerrallaan kaksi kertaa päivässä ja tuntuu, että tämä on ehkä auttanut. Liikkuvuus on selvästi parantunut, koska venytysladalla ykkösasento teki aluksi tiukkaa, ja nyt kakkosasento alkaa kohta puoliin käydä helpoksi. Sitten voikin jo alkaa pikkuhiljaan koukistamaan polvia siinä laudalla. Nyt olen tehnyt suorin jaloin.
Koukistuneessa asennossa venyttely vaikuttaa enemmän akilleksissa. Siihen on hyvä liike ihan tavallinen kyykkyasento, jolloin kaksoiskantalihas ja akilles venyvät.
Liikkuvuus on siis kehittynyt näillä venytyksillä, myös oikeassa jalassa. Inhottavaa on kuitenkin se, että vasemman jalan akilles-pohjelihas -systeemin liikkuvuus on parantunut myös, joten epätasapaino vasemman ja oikean raajan välillä on säilynyt. Mitä ehdotatte tähän? Pitäisikö tuohon oikeaan jalkaan kohdistaa venytykset sitten ainoastaan vaikka seuraavan kuukauden ajan vai mitenkä?
Tähän loppuun vielä joitakin huomioita. Kävellessä jalkani väkistenkin osoittavat ulospäin. Voin yrittää kävellä myös jalkaterät suoraan eteenpäin, mutta se on rasittavaa ja tasapainokin on vaikeempi. Pitäiskö tuota silti väkisin yrittää treenata, jotta biomekaniikka olisi oikeain? Tällainen ns. "ankka" jalkaterät ulospäin -kävelytapa on myös isälläni, jolla kuitenkaan ei ole koskaan ollut vaivoja akilleksissa ja hänelläkin on valtavan paljon suurempi liikkuvuus nilkassa (~akilleksissa) kuin minulla vaikka on jo noin 70-vuotias. Verrattiin yksi päivä, niin hän pystyi vielä koukistamaan polviaan pohjevenytyslaudan päällä kakkosasennossa, kun itse en venytyksen alussa pysty edes olemaan jalat suorassakaan siinä, vaan vasta loppua kohti, kun lihakset ja faskiat antavat hitaasti periksi.
Vaivat juontuvat siis seitsemän vuoden taakse (vuoteen 2011), kun ensimmäisiä vaivoja oli polvikivut. Sitten tuli selkä, olkapäät ja lopulta nämä akillekset syksyllä 2013. Selkä on ok, koska olen treenannut rutistuksilla , selänoikaisuilla tms. perusliikkeillä seitsemän vuotta. Olkapäät eivät vaivaa oikeastaan enää yhtään pystypunnerusten, leuanvetojen ja muiden reippaiden kuntoutusten ansiosta, joita lääkäri suositteli - ja ne toimivat!
Oikeastaan kaikki muut vaivat kuin akillekset on nyt 90-prosentin kunnossa, eli odottaa enää kunnon juoksulenkkejä tms. että polvi- yms. hyvin lievästi kuluneet rustot alkaa palautua (tutkimusnäyttöä tärähtelevän liikunnan eduista hyvin lievissä kulumissa). Akilleet vain estävät juoksemisen, hyppäämisen ja toisinaan kävelemisen kokonaan.
Akillesvaivat siis alkoivat syksyllä 2013 uusiutuakseen seuraavina kahtena syksynä. Tästä vittuunnuin ja menin liikuntalääketieteen erikoislääkärille, joka magneettikuvien maustamana löysikin heti tendinoosit molemmista jänteistä. Oikea jänne oli paksuunut enemmän kuin vasen. Silti kipua oli vain vasemmassa jänteessä.
Netistä löytyvää, kuuluisaa ja tehokasta Eksentristä Akillesjumppaa aloin tekemään kunnolla tuolloin lääkärin diagnoosin jälkeen ja se tehosi. Pirun hyvin. Vuoden 2016 tammi-helmikuussa minulla oli lähes päivittäisiä 4 - 5 kilometrin kävelylenkkejä ja kaikki oli hyvin. Aah, kesällä pääsisi ottamaan varmaan juoksuaskeleita ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen!
Helmikuun viidestoista vuotta 2016 Jumalan armosta. Loistava talviaamun pilvipoutainen ilma. Edellisiltana olin juuri saanut valmiiksi biisin, jota olin työstänyt kaksi viikkoa. Aiemmin samana iltana olin käynyt vähäisen lumisateen piristämässä pikkupakkasessa neljän kilometrin kävelylenkin. Aamulla olisi lähtö maastoon metsänmittauksen maastotenttiin. Lumikengät oli varattuna autoon.
Pam! Löin takakontin kiinni ja otin lumikengät käteeni. Koskaan ei väsytä, kun pääsee raikkaaseen ulkoilmaan hengittelemään. Vaihdoin muutaman sanan kaverin kanssa siinä auton luona ennen kuin lähdimme kävelemään kohti oppilaitoksen autoja. Toisella olkapäälläni riippui jakkarareppu täynnä varavaatetta, joitakin papereita, evästä sekä Tapion maastotaulukot. Jalassani oli Nokian perinteiset talvikumpparit. Ei muuta kuin kamat pakettiautoon ja sain kunnian olla tänäpäivänä kuskina. Koulultahan olisi joku ajolupa pitänyt olla, mutta mukaamme lähtevä opettaja sai nykyään antaa suullisen ajoluvan. Mielellänihän minä kuskina olin, autot ja ajaminen kun kiinnostavat.
Transit starttasi hyvin ja vähän oli tullut kinosta auton ympärille. Kokeilin peruuttaa ja vähän heijata autoa edes taas. Ei lähtenyt liikkeelle. Pari kaveria hyppäsi autosta jo ulos ja alkoi työnnellä lumikolia. Kuskina tunsin jotenkin polttavaa vastuuta mennä myös kolanvarteen. Funtsiessani apuun menemista käänsin koslan lämmityslaitetta suuremmalle ja ilman sisäkierron päälle. - Onpas muuten pirun peilijäätä tässä auton alla! ajattelin, kun näin maan astuessani autonovesta pihalle.
Toinen kaveri oli mennyt autoon takaisin, joten nappasin kuskin oven lähellä olevan kolan käteen ja aloin touhuta. - Tää jää näköjään on tässä viereisenkin oppilaitoksen kärryn paikalla, funtsin samalla kun tapahtui jotain.
Yhtäkkiä huomasin, että olin osittain selälläni ja kyljelläni. Oikean lonkan alueen valtasi tuska. Vedin lipat pahemman kerran. Makasin hämmästyksissäni siinä ehkä puoli minuuttia ja sitten nousin ylös. Ei tässä varmaan pahasti käynyt. Tuskin mikään meni rikki. Toiset jatkoivat lumitöitä loppuun minun ihmetellessä tapahtunutta. Nousin takaisin kuskin paikalle ja huomasin, että oikean käden kämmenselkä oli verinaarmujen peitossa ja oikeaan nivuseen sattui pirusti.
Oikeaan nivuseen vihloi hirveästi joka kerta, kun jalkaa joutui liikuttamaan kaasupoljinta käyttäessä. Pääsimme kuitenkin perille. Siellä odotti maasto ja lumikenkäily. Nousin hirvittävän vihlonnan kanssa kuskin paikalta pois ja peli oli pakko viheltää poikki. Minun maastopäivä oli tässä. Ei mitään jakoa.
Opettaja ajoi minut takaisin koululle ja vain vaivoin pysyin ontumaan autolleni, ajamaan kämpilleni ja lähtemään kotiini lääkäriin. Turha rehkiminen, tai siis sen yrittäminen parkkipaikalla ja paksukantaiset nokialaiset olivat vaatineet uhrinsa. Ei paksukantaisen pohjan läpi tunne alustaa ollenkaan, joten vihjaavia lipsahduksia ei ihminen ehdi korjata, kun jo ollaan kanttuvei maassa. Ohutpohjaisilla talvitennareilla tulee vähittäisiä pidon menetyksiä, mutta ne voi korjata, kun tuntee niin hyvin jalkapohjien alla olevan alustan!
Onnettomuuspäivän illalla yleispäivystyslääkärin tuomio oli lonkan mustelma. Siinä vaiheessa olisi pitänyt hälytyskellojen soida. Miten mustelma voi aiheuttaa tuskaa vastakkaiselle puolelle, nivuseen? Se on totta, että oikeaan lonkkaan sain suurimman mustelman koskaan, mutta keskeisin vamma jäi diagnosoimatta.
Viikon päästä menin aiemmin akillestendinoosin diagnosoineelle liikuntalääketieteen erikoislääkärille, joka lähes kätellessä virkkoi, että reiden lähentäjässä on repeämä. Viikko meni turhaan, aivan turhaan. Jälkikäteen luin, että vähintään se kolme päivää olisi alussa pitänyt vahinkoraajan olla immobilisaatiossa ja säännöllinen kylmähoito. Ei mitään näistä. Repeämä kuitenkin oli laadultaan lievä, koska mitään turvotusta, voiman puutosta, tai verenpurkaumaa nivusen puolella ei näkynyt.
Kolme kuukautta myöhemmin, huhtikuun loppupuoli. Oma opinnäytetyöseminaari pidettäisiin vasta nyt, kuukautta myöhemmin, eli sen verran valmistumiseni myöhästyi. Nivusessa ei ollut vihlonut enää. Oli aika aloittaa kävelylenkkeily.
Kuusi kuukautta myöhemmin, lokakuun alku 2016. Kävelystä ei tullut koko kesänä mitään. Olin päässyt aina vähän kävelemään, kun taas vihlominen akilleksissa alkoi. Samanlaista kierrettä oli koko ajan. Aina, kun lenkki vähän piteni, joutui kävelyt lopettamaan kokonaan.
Huhtikuu 2018. Kävelylenkkejä ei ole ollut ollenkaan noin puoleentoista vuoteen. Kävelyn määrä päivätasolla on jäänyt alle 500 metriin. Akillesjumppaa olen tehnyt noin vuoden ajan melko säännöllisesti. Enää se ei tehoa niin hyvin kuin aiemmin, vuosina 2014-2015. Kaatuminen vuonna 2016 oli jonkinlainen käännekohta huonompaan fyysisesti, mutta myös henkisesti. Sen jälkeen ei ole päässyt hyvän kierteeseen. Saamattomuus, alakuloisuus ja väsyneenä ylösnousu aamuisin ovat nykyään jokapäiväinen asia. Välillä tuntuu, että minulla ei ole enää tässä maailmassa mitään tehtävää. Onneksi harvoin.
Tällä hetkellä, siis kaatumiseen jälkeen noin pari vuotta ja kaksi kuukautta, kipua esiintyy noin 95-prosenttisesti ainoastaan oikeassa jänteessä, joka siis oli ennen oireeton, mutta lääkärin mukaan enemmän paksuuntunut. Oikean jalan akilles-pohje -systeemi on uskomattoman kireä. Jos seison tavallisesti ja suoristan polvet niin, etteivät ne ole koukussa, oikea pohje ja akilles tuntuvat kireiltä kuin rautakanki. Jos seison rennosti, oikea polvi jää ylhäältä katsottuna noin 1 - 2 senttimetriä edemmäksi kuin vasen polvi. Se jää siis vähän koukkuun.
Jos asetun kyykkyyn kantapäät maassa, oikea polvi on rintaa vasten ja vasen polvi selvästi kauempana. En ole mitannut, mutta arviolta kyykkyasennossa vasen polvi yltää varpaiden yli ainakin 5 senttiä, kun oikea polvi jää varpaiden tasalle.
Ei siis ole ihme, että oikea akilles on niin äksynä. Jos otan vaikka kävelyaskeleita, niin joka ikisellä askeleella oikea akilles ottaa siipeensä, kun akilles-pohjelihas -systeemi on kireä. Tällä hetkellä olen käynyt lähetteellä fysioterapeutilla, mutta toistaiseksi apua ei ole paljon saanut, ensimmäistä kertaa kävin tammikuun lopulla ja viisi kertaa olen käynyt. Eli n. 3 viikon välein. Olen saanut terapeutilta myös faskiaketjujen liikkuvuusharjoitteita ja niitä olen silloin tällöin tehnyt.
Lähetteen siis sain viime vuoden puolella jälleen käymälläni liikuntalääketieteen lääkärillä, joka itsevarman oloisesti diagnosoi, että akillesvaivojen perimmäinen syy on lonkan koukistajien, pohjelihasten ja kaksoiskantalihasten kireys. Näihin siis tämä fyssa on niitä faskiaketjuharjoituksia läksyksi antanut. Lisäksi jokaisella käyntikerralla hän on käsitellyt oikean pohkeen faskioita.
Aloitin pari-kolme kuukautta sitten tehovenyttelyt, pohjevenytyslaudalla. Venytän aina neljä minuuttia kerrallaan kaksi kertaa päivässä ja tuntuu, että tämä on ehkä auttanut. Liikkuvuus on selvästi parantunut, koska venytysladalla ykkösasento teki aluksi tiukkaa, ja nyt kakkosasento alkaa kohta puoliin käydä helpoksi. Sitten voikin jo alkaa pikkuhiljaan koukistamaan polvia siinä laudalla. Nyt olen tehnyt suorin jaloin.
Koukistuneessa asennossa venyttely vaikuttaa enemmän akilleksissa. Siihen on hyvä liike ihan tavallinen kyykkyasento, jolloin kaksoiskantalihas ja akilles venyvät.
Liikkuvuus on siis kehittynyt näillä venytyksillä, myös oikeassa jalassa. Inhottavaa on kuitenkin se, että vasemman jalan akilles-pohjelihas -systeemin liikkuvuus on parantunut myös, joten epätasapaino vasemman ja oikean raajan välillä on säilynyt. Mitä ehdotatte tähän? Pitäisikö tuohon oikeaan jalkaan kohdistaa venytykset sitten ainoastaan vaikka seuraavan kuukauden ajan vai mitenkä?
Tähän loppuun vielä joitakin huomioita. Kävellessä jalkani väkistenkin osoittavat ulospäin. Voin yrittää kävellä myös jalkaterät suoraan eteenpäin, mutta se on rasittavaa ja tasapainokin on vaikeempi. Pitäiskö tuota silti väkisin yrittää treenata, jotta biomekaniikka olisi oikeain? Tällainen ns. "ankka" jalkaterät ulospäin -kävelytapa on myös isälläni, jolla kuitenkaan ei ole koskaan ollut vaivoja akilleksissa ja hänelläkin on valtavan paljon suurempi liikkuvuus nilkassa (~akilleksissa) kuin minulla vaikka on jo noin 70-vuotias. Verrattiin yksi päivä, niin hän pystyi vielä koukistamaan polviaan pohjevenytyslaudan päällä kakkosasennossa, kun itse en venytyksen alussa pysty edes olemaan jalat suorassakaan siinä, vaan vasta loppua kohti, kun lihakset ja faskiat antavat hitaasti periksi.
