Patomäki sanoo hyvin tulevasta rauhasta:
"Vaikka Trumpin hallinnon ja Venäjän luonnostelema sopimus on kaukana ideaalisesta, ja vaikka varsinkin alueluovutuksilla on ongelmallisia vaikutuksia, niin en voi yhtyä Suomessa vallitsevaan kauhisteluun, jonka taustaoletuksena tuntuu olevan halu jatkaa sotaa. Eurooppalaisten -- ja myös suomalaisten -- pitäisi joskus osata katsoa myös peiliin. Ensinnäkin paitsi Bidenin hallinto ja Britannian konservatiivihallitus niin myös eurooppalaiset Nato-maat halusivat jatkaa sotaa keväällä 2022. Nyt kolme ja puoli vuotta myöhemmin voi kysyä, mitä sillä saavutettiin -- paitsi 250,000-450,000 kuollutta ja valtava määrä muuta kärsimystä? Silloin oli tarjolla parempi sopimus ja neuvotteluasetelma on vain huonontunut. Toisekseen, eurooppalaiset ovat viimeisen kolmen vuoden aikana ajaneet itsensä marginaaliin, koska eivät ole olleet valmiita neuvottelemaan vaan katkaisseet melkein kaikki yhteydet Moskovaan ja halunneet jatkaa vielä viime aikoinakin (huonosti menevää) sotaa. Nyt siis näyttää mahdolliselta ja jopa luultavalta, että me eurooppalaiset joudumme tyytymään "trumpilaiseen diiliin", vaikka EU:n ja EU-valtioiden johtajat olisivat voineet yrittää vaikuttaa rauhanprosessiin ja viedä sitä suuntaan, jossa yhteisillä instituutioilla (erityisesti YK:lla) ja kansainvälisellä lailla olisi keskeisempi rooli. Kaiken kukkuraksi Trumpin USA asettaa Euroopan maksumieheksi ja aikoo itse saada diilistä voittoja."
Henri Vanhanen ihan samoilla linjoilla. Koko teksti linkissä. Alla olennaisimmat. Viisasta rationaalista puhetta.
——————-
Kirjoitin jo keväällä 2023, miten lännestä puuttui selkeä käsitys siitä, mitä Ukrainan voitolla tai Venäjän tappiolla tarkoitetaan. Silloin poliittinen keskustelu perustui iskulauseisiin, ei konkreettiseen suunnitelmaan sodan lopputuloksesta. Nyt ongelma on toinen: Euroopalla ei ole valtaa tai asemaa, jolla tavoite voitaisiin tehdä todeksi. Kyselin tuolloin myös sitä, tarkoittaako Ukrainan voitto venäläisten täydellistä vetäytymistä vai sovittua rajalinjaa ja länsi-integraatiota.
Eurooppalaiset poliitikot välttelevät kysymystä yhä. On helpompaa puhua moraalisesti oikeasta ratkaisusta kuin rakentaa sotilaallinen ja taloudellinen kyky, joka tekisi siitä mahdollisen.
Tämä kuilu toiveiden ja tekojen välillä on johtanut siihen, että ratkaisuja haetaan nyt muualla. Pöytä, jossa rauhasta keskustellaan, ei ole eurooppalainen, koska Eurooppa ei ole lunastanut paikkaansa siinä
Tähän tilanteeseen ei jouduttu yhdessä yössä eikä vain Ukrainan sodan seurauksena. Venäjän kanssa rakennettu energia- ja kauppariippuvuus oli tietoinen poliittinen valinta, jota perusteltiin vuoropuhelulla ja hyödyillä. Samalla Venäjän sotilaallinen vahvistuminen ja aggressiivinen ulkopolitiikka sivuutettiin, koska niiden tunnustaminen olisi velvoittanut Eurooppaa toimimaan. Passiivisuuden hinta on osoittautunut korkeammaksi kuin moni uskalsi ajatella.
Väite siitä, ettei meidän ylitsemme päätetä, on menettänyt uskottavuutensa. Päätökset tehdään nyt muualla, koska emme ole rakentaneet voimaa, jolla olisimme mukana pöydissä. Tämä ei ole kohtalo vaan seuraus valinnoista. Trump ei olisi istumassa Vladimir Putinin kanssa Ukrainasta ilman eurooppalaista heikkoutta taustalla.
Jos sotaa olisi alusta asti tuettu niin, että Venäjällä olisi vastassaan ylivoimainen länsimainen tuotanto- ja materiaalikoneisto, neuvottelut olisivat toisenlaiset tai niitä ei käytäisi lainkaan. Jos Eurooppa olisi kehittänyt oman puolustuksensa ja asejärjestelmänsä riippumattomasti, sen mielipiteellä olisi painoarvoa nyt. Jos energia olisi irrotettu Venäjästä ajoissa, emme olisi rahoittaneet hyökkäyksen lähtökohtia.
Samalla Euroopan on sanottava ääneen, mitä se tavoittelee. Ei enää ympäripyöreitä lauseita siitä, ettei Ukraina saa hävitä tai ettei Venäjä saa voittaa. On määriteltävä, haluammeko tilanteen, jossa rajat määräytyvät taistelukentän tuloksen mukaan, vai tilanteen, jossa Ukraina kiinnittyy osaksi läntisiä rakenteita ja Venäjän mahdollisuudet uuteen hyökkäykseen suljetaan. Molemmat vaihtoehdot ovat vaikeita, mutta pahin vaihtoehto on jatkaa ilman valintaa. Jos Eurooppa ei tee ratkaisua, jonkun muun ratkaisu toteutuu.
On myöhäistä estää se, että rauhasta keskustellaan nyt muualla. Ei ole kuitenkaan myöhäistä varmistaa, ettei seuraava kriisi toistu samalla tavalla. Kun katsomme tilannetta vuosien päästä, olennaista ei ehkä ole itse sopimuksen sisältö, vaan se, johtaako tämä hetki siihen, että Eurooppa vihdoin toimii. Ukraina voi olla peili, josta Eurooppa näkee itsensä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin se haluaisi olla.
Jos tämä tuntuu petokselta, se ei johdu Trumpista. Se johtuu siitä, että petimme itse itsemme ensin.
Eurooppa saa syyttää Ukrainan tilanteesta itseään | Verkkouutiset
www.verkkouutiset.fi