Janne Romppainen on kirjoittanut boxing.fi -sivustolle todella loistavan analyysin koko tästä Mayweather-Mcgregor -sirkuksesta:
http://boxing.fi/mayweather-vs-mcgregor-yhden-aikakauden-frazier-vs-ali/
Harvoin näkee noin monipuolista ja kiinnostavaa pohdiskelua urheilujournalismin saralla. Romppainen osoittaa kirjoituksessaan vahvan historian tuntemuksensa. May-Conor on ilmiönä todellakin tämän ajan kuva, Osuvaa piikkiä Romppainen heittää myös nykyajan lyhytjänteisyydestä. Muutaman sekunnin välähdykset Conor-Malignaggin sparreista ovat juuri sen pituisia, mihin ihmiset jaksavat nykyään keskittyä. Niistä sitten huudellaan parin rivin analyysejä. Kirjojen lukeminen vähenee vähenemistään, ja ylipäänsä kaikki nettikeskustelu on nykyään valitettavasti parin lauseen, tai korkeintaan muutaman rivin solkotusta. Jos joku kirjoittaa vähän pidemmän ja analyyttisemmän viestin, niin nopeasti on joku valopää kirjoittamassa "Too long didn`t read", ja siihen perään joku hassu giffi, jossa esimerkiksi joku kehitysvvammainen heittää voltteja. Romppaisen teksti kannattaa kuitenkin pituudestaan huolimatta, tai juurikin sen takia lukea. Teksti on niin ansiokas, että copypastaan sen suoraan tähän:
Mayweather vs McGregor – Yhden aikakauden Frazier vs Ali
Huippu-urheilu on aina elänyt vastakkainasetteluista. Olipa ottelun nimi sitten Brasilia–Saksa,
Borg–
McEnroe,
Senna–
Prost tai
Kasparov–
Karpov; tyylien, persoonien, temperamenttien ja kansallisuuksien erilaisuus on tuonut suurimpiin kamppailuihin lisämausteen, joka on ylittänyt urheilulliset ansiotkin.
Kaikkein ikimuistoisimpien kamppailuiden on, ainakin jälkikäteen, nähty edustavan kokonaisia kulttuurikeskusteluja ja usein vanhan ja uuden yhteentörmäystä. Kun Hollanti ja Saksa kamppailivat paremmuudestaan jalkapallon MM-kisoissa 1974, vasemmistolaisuus, kapina, radikalismi, luovuus ja nuoruus kohtasivat kentällä järjestelmällisyyden, suunnitelmallisuuden, säälimättömän tehokkuuden ja perinteet. Saksa voitti mestaruuden, Hollanti jätti muistijäljen.
Koripalloliiga NBA:n kenties kaikkien aikojen puhutuimmissa finaalisarjoissa iskivät yhteen
Magic Johnsonin ja
Kareem Abdul-Jabbarin edustama hollywoodilainen 80-luvun showtime-, MusicTV- ja supertähtikulttuuri Los Angeles Lakersin väreissä sekä
LarryBirdin komentama perinteissä kylpevä, kovaan työhön ja konstailemattomuuteen uskova, pinnallisuutta halveksuva Boston Celtic. Molemmista aiheista laaditaan dokumentteja vielä nyt vuosikymmeniä myöhemmin.
Nyrkkeilyn saralla on hanskattu ennen muuta rotujen ja kansallisuuksien välisten kiistojen merkeissä.
Jack Johnson ja
James J. Jeffries sekä
Joe Louis ja
Max Schmelingjoutuivat vuoroillaan oppisuuntausten vastentahtoisiksi keulakuviksi. Kaikuja tästä nähtiin häpeällisellä tavalla vielä 1980-luvullakin, kun presidentti Ronald Reaganille vedettiin suora puhelinyhteys valkoihoisen
Gerry Cooneyn pukuhuoneeseen onnittelusoittoa varten, jos tämä onnistuisi kukistamaan maailmanmestari
Larry Holmesin.
Kaikkien aikojen nyrkkeilyottelu on kuitenkin epäilemättä ollut
Joe Frazierin ja
Muhammad Alin välinen Superfight I vuonna 1971. 1960-lukulaisen pop-kulttuurin ja rauhanliikkeen keulafiguuri iski yhteen Etelä-Carolinan pölyiseltä farmilta ja Philadelphian savuisilta saleilta ponnistaneen oman onnensa sepän kanssa. Nyrkkeily oli hetken aikaa koko länsimaailman ykköspuheenaihe.
Urheilulaji vai asennekysymys?
Viikon päästä käytävä
Floyd Mayweatherin ja
Conor McGregorin välinen kamppailu on nostanut nyrkkeilyn suurimpiin otsikoihin pitkään aikaan, ohi parin vuoden takaisen urheilullisen jättiottelu Mayweather – Manny Pacquiaonkin. Tuleva taisto on herättänyt hämmentävän suuria tunteita ja suoranaisia vihan puuskia, nyrkkeilyväen ylenkatseisesta tuhahtelusta vapaaotteluihmisten loukattuun ylpeyteen. Ottelu, joka puheissa on farssi, näytelmä, suuri kusetus ja vitsi – ja kaiken tämän ohella ilmeisesti historian rahakkain nyrkkeilyottelu – kuvaa tätä aikaa traagisen osuvasti.
Asetelma, jossa nyrkkeilyn ensikertalainen kohtaa tosimielellä suuren mestarin, on historiassa uusi eikä edes kovin läheisiä vertailukohtia ole löydettävissä. Nyrkkeilyn olympiavoittaja vuodelta 1956, Pete Rademacher, nousi kylmiltään raskaansarjan MM-kehään Floyd Pattersonia vastaan. Hän sai mestarin kanveesillekin, vaikka otatus muuten oli perin epätasainen. Tuon ajan amatöörinyrkkeily oli varsin lähellä silloista ammattilaispuolta mutta miesten tasoero oli odotetun reilu.
Nykyaikaisemmassa esimerkissä Ukrainan
Vasil Lomatsenko otteli toisessa ammattilaisottelussaan MM-tittelistä. Lomatsenko on kuitenkin kenties kaikkien aikojen paras paitanyrkkeilijä, hän ehti harjoitella ammattilaistyyliä AIBA:n järjestämissä puoliammattilaisotteluissa eikä vastustaja Orlando Salido ollut aivan Floyd Mayweather. Kaiken lisäksi Lomatsenkokin hävisi.
Nyrkkeilyn untuvikon ja suuren mestarin välistä kamppailua on modernina aikana yritetty vakavasti järjestää kerran: 1960–70-lukujen taitteessa tehtiin tunnusteluja Muhammad Alin ja koripallomestari
Wilt Chamberlainin välisestä nyrkkeilyottelusta. Suunnitelmat sortuivat lopulta omaan typeryyteensä ja koripallon tekniikat ovat sentään vielä kauempana nyrkkeilystä kuin kivikova vapaaottelu. Muhammad Alin ja painija Antonio Inokin välinen koitos sen sijaan käytiin: säännöistä ei kenelläkään ollut tietoa, ja tuloksena nähtiin viisitoista erää kummallista ja puhkinukuttavaa fyysistä teatteria. Tällä kerralla säännöt ovat selkeät: kamppailu käydään täysin nyrkkeilijän ehdoilla.
Vaikka historia ei olekaan rohkaiseva, on kamppailu-urheilu maailman ainoa lajiperhe, jossa tulevankaltainen ottelu on mahdollista järjestää edes suurin piirtein uskottavasti. Triathlonisti ei voisi haastaa maratoonaria vakavalla mielellä eikä kymmenottelija kylmiltään keihäänheittäjää. Nyrkkeilyssä sen sijaan fyysisesti riittävän kyvykäs atleetti voi ainakin teoriassa tyrmätä itseään verrattomasti taitavamman ottelijan yhdellä täydellisesti onnistuvalla suorituksella. Tällä perusteella on oikeutettu sadoittain muitakin epätasaiseksi tiedettyjä nyrkkeilykoitoksia. Silti nykyaika on luultavasti ainoa, jossa tulevankaltainen ottelu olisi pystytty myymään katsojille totena.
Pintatasolla
Mayweatherin ja
McGregorin kamppailussa voidaan nähdä kohtaavan kahden ajatusmallin. Ottelua varmana läpihuutojuttuna pitävät näkevät nyrkkeilyn ennen kaikkea urheilu- ja taitolajina. Lajissa ei voi haikailla menestyksestä ilman siihen vaadittavaa erityisosaamista sen enempää kuin golfissakaan, ja maailman paras taito voittaa hirmuisimmankin kaatovoiman. Näkemykselle antaa perusteita se, että nyrkkeilyä on jo satojen vuosien ajan tietoisesti rajoitettu ja kehitetty nimenomaan määrätynlaisen urheilusuorituksen suuntaan.
McGregorille yllätysmahdollisuuksia povaavat taas näkevät nyrkkeilyn olevan ensisijaisesti kamppailua, jossa vahvin, kovin, kovatahtoisin ja rämäpäisin jää lopulta jaloilleen. Tämänkaltaiseen näkemykseen nojaavat ne, joiden mielestä McGregorin ilman toivoa jättävät eivät ymmärrä kamppailu-urheilun syvintä olemusta. Yhdysvaltalaisessa kielenkäytössä nyrkkeilyottelu on edelleen fight, taistelu; Boxing match on halventava ilmaus draamattomalle neppailulle. Vapaaottelu on aidompaa, se on enemmän fight, ja McGregor voi voittaa, koska hän on todellisempi fighter.
Kardashianit kehässä
Perinteisen ja kovassa nosteessa olevan kamppailulajin fanien välinen nokittelu ei kuitenkaan ole tämän ottelun koko kuva. Massiivisen medialaivan peräpyörteisssä kulkee lisäksi muutakin tälle ajalle hyvin ominaista. Ajalle, jossa tarinat ja imagot ovat kasvaneet faktojen rinnalle ja ohi ja jonka presidentilliset linjaukset tehdään Twitterin tunnemyrskyissä. Ajalle, jossa kaikkien näkemys on yhtä arvokas asiantuntemuksesta riippumatta ja jossa elämykset ovat ensisijaisia. Jossa ihmisille uskotellaan, että kaikki on mahdollista riittävästi tahtomalla, jossa menestyksen eteen ponnistelu on häpeällistä ja jossa kaikki halut ja toiveet muuttuvat oikeuksiksi.
Kun
Frazier–
Ali-ottelussa pohdittiin, kukistaako Alin tanssi Frazierin hillittömän painostuksen, spekuloidaan nyt sillä, ottelevatko miehet tosissaan, onko koko touhu käsikirjoitettu ja onko uusinnasta jo sovittu. Kaikki haluavat olla osallisena tapahtumassa, vaikkeivät tiedä, onko se totta, valhetta vai jotain siltä väliltä. Danten Jumalainen näytelmä vai turkkalainen Jumalan teatteri, kuka tietää. Perinteisistä urheilun arvoista ollaan kaukana, mutta tilalla on jotain suurempaa: mahdollisuus jatkuvaan osallistumiseen, kannanottoon ja melkein vaikuttamiseenkin. Jokainen twiitti on kuin jabi oman suosikin puolesta.
Näytelmän henkilöhahmojen kehittely on saavuttanut hämmentäviä ulottuvuuksia.
Mayweatherin kuva on rakennettu jopa niin taidokkaasti, etteivät katsojat enää usko omia silmiäänkään. Pretty Boy Floydin imago vaihdettiin lennosta Money Mayweatheriksi, askeettisesta urheilijasta seteleitä polttavaksi viihdetähdeksi. Uransa alkupuolella Mayweather nujersi kaikki painoluokkansa kärkinimet, viime vuosina vastukset ovat vaihtuneet
Andre Bertoihin ja
Robert Guerreroihin. Kerran toisensa jälkeen katsojat ovat maksaneet hänen kamppailujensa näkemisestä, kerran toisensa jälkeen Mayweather on varmistellut pistevoiton, jonka jäljiltä samat katsojat ovat kokeneet tulleensa huijatuiksi. Seuraavalla kerralla palkkiot ja katsojaluvut ovat olleet edellistäkin suurempia.
Mayweather on kuva Instagramissa, silpuksi saksittu kollaasi Youtube-videolla, toden ja toiveiden rajoilla häilyvä myytti, mittaamattoman rikas tähti joka tekee mitä haluaa. Nyt hänellä on yleensä häntä sylkevien nyrkkeilyfanienkin silmissä pyhä tehtävä puolustaa koko lajia hyökkäyksen alla.
MAYWEATHER ON TODELLISUUDESSA NYRKKEILLYT, MCGREGORIN VAIN ILMOITETAAN OLEVAN NYRKKEILIJÄ.
Irlantilaishaastaja edustaa aitoa ja todellista. Aiemmissa lehdistötilaisuuksissaan hän on harjoittanut äärimmäisen perinteistä uhoamista yhdistettynä häkkiesiintymisiin, jotka vastaavat maailman kovimman jätkän mielikuvaa. Mayweatheria varten hän lisäsi soppaan muutaman laskelmoidun rasistisen herjan – ja jälleen oli lumottu joukko katsojia, jotka vakuuttavat etteivät ota kamppailua vakavissaan, mutta haluavat nähdä
McGregorin vastaavan sanoistaan. McGregor on ottelussa tahto ja päättäväisyys. Hän edustaa uskoa siihen, että haluamalla voi saavuttaa mitä tahansa.
Mayweather on suurisuu ja imago, McGregor todellinen kamppailija. Näin, vaikka vain Mayweather on todellisuudessa nyrkkeillyt, McGregorin vain ilmoitetaan olevan nyrkkeilijä.
Tarinaa rakentamaan kelpaavat valikoiden vuodetut, keskittymiskyvyn puitteisiin juuri mahtuvat 20 sekunnin klipit
McGregorin harjoituksista, klipit, joissa yhdet näkevät alkeellisen nyrkkeilytekniikan ja toiset vaikeasti oteltavan omaperäisen tyylin – kukin halujensa mukaan. Ottelukintaat vaihdettiin muutaman kymmenen grammaa kevyempiin kuin yleensä – ja jälleen ottelun uskottavuus ja tasaväkisyys lisääntyvät. Nostetaan esille Mayweatherin neljänkymmenen vuoden ikä ja ottelutauko, muistutetaan uudelleen nyrkkeilyhistorian suurimmista yllätyksistä. Annetaan oikeus uskoa haluamaansa.
Nykyajalle sopivasti kamppailun rinnalla kulkee myös pakotien tarjoava ironinen metataso. Jos voittaja on
Mayweather, McGregorin puolesta vannova voi perääntyä ottelun jälkeen toteamalla, että tätähän saattoi odottaakin näillä pellesäännöillä mutta kokeillaanpa häkin puolella mikä on totuus. Jos käy päinvastoin, Mayweather oli jo vanha ja eikö lie ollut sovittu koko juttu. Jokaisen suuhun sopii, että enhän minä tätä tosissani ottanut, mutta ihan läpällä katselin ja vähän naureskelin tyhmempien intoilulle. Järjettömällä alkuasetelmallaan ja suureellisen kliseisellä taustashowllaan tapahtuma tekee itse parodiaa itsestään puhtaimpien postmodernististen oppien mukaisesti.
Ottelun järjestäjien kannalta aikakausi näkyy tosin myös siinä, että tapahtuman pääsyliput eivät ole myyneet odotetusti. Suurin osa seuraajista ei ole valmis maksamaan kuluttamastaan viihteestä ylipäätään, ja lajin perinteisemmät fanit eivät ole kiinnostuneet tapahtumasta ainakaan tuhansien dollareiden edestä. Jälleen osoitus siitä, että ottelun todellisuus on lähempänä Kardashianien perhettä kuin urheilun suurtapahtumaa. Itse lopputuote ei ole yhtä kiinnostava kuin sen tekijän edustama elämäntapa, osaaminen häviää esilläolon itsetarkoitukselle. Tapahtumien painopiste on kaukana varsinaisen tekemisen ulkopuolella.
Kuten
Frazierin ja
Alin tai
Louisin ja
Schmelinginkin välillä, kehässä kohtaavat tietysti myös kaksi aikakautensa eliittiurheilijaa. Aiemmista sukupolvista poiketen he ovat olleet aktiivisesti osallisina tapahtuman kulissien pystyttäjinä, mutta todellisuudessa, kuten ennenkin, viime kädessä mittelö käydään vain heidän nyrkkeilyllisestä paremmuudestaan, jossa ei lähtökohtaisesti ole mitään epäselvää. McGregorin yllätysvoitto todistaisi hänen olevan nyrkkeilyllinenkin huippulahjakkuus, mutta ei se nyrkkeilyä lajia mihinkään kadottaisi. Mayweatherin voitto ei muuttaisi mitään, paitsi molempien miesten pankkitilien saldoja reilun sadan miljoonan verran.
Unelmien pelikenttä
Jokainen aikakausi saa sellaisen megaottelun kuin ansaitsee. 1910-luvulla aiheena oli rotuviha, 1970-luvulla aatteet ja asenteet, nyt todellisuudesta irtaantuneet tarinat ja mielikuvat. Poikkeavaa tällä kerralla on, ettei ottelua käydä kahden parhaan vaan kahden klikatuimman kesken. Kaksi häikäisevää urheilijaa ovat sivuosissa klikkien takana.
Nyrkkeilyn rooli on vuosikymmenten virrassa muuttunut moneen kertaan, kutistunutkin. Frazier-Alin suuruusluokkaan ei nykymaailman sirpaloituneessa populaarikulttuurissa ole enää mahdollista yltää. Kun mieliä kuohuttavia kysymyksiä aletaan todella ratkoa, köysien reunustaman kehän pienoismaailma tuntuu kuitenkin edelleen siihen oikeimmalta paikalta.
Maidanalla oli kuitenkin tuohon matsiin tultaessa 35-3 lista (31 KO) ja oli maailmanmestari. Niin vain Floyd selvitti tuonkin haasteen.
