Minua ärsyttää heidän huoliteltu tukkansa. Heidän vaatteensa ja rennonletkeä, itsevarma olemus. He tulevat tänne liian hyvinvoivan näköisinä sodan melskeistä lähteneiksi. Nuoret miehet, iPhone-miehet. Tuntuu jotenkin katkeralta, vaikka tunteessa ei ole mitään järkeä. Silti se on olemassa.
Olen muutaman viikon tutkaillut pakolaisuutisointia, some-keskustelua ja itseäni. En ole pitkään aikaan ollut yhtä hämmentynyt. Tavallisista suomalaisista järki-ihmisistä on tullut somessa ihmispetoja, jotka palauttaisivat kaikki Lähi-idästä paenneet takaisin. Mitä muslimimpi tulija on, sitä vikkelämmin saisi lähteä. Miespuolisilla tänne ei ole mitään asiaa.
Keskustelun toinen puoli on sitten nämä vihertävänpunaiset kaupunkikeskustojen asukit, jotka katselevat eri mieltä olevia ylhäältä ja leimaavat jokaisen mamu-kriitikon rasisti-idiootiksi, jos sallitte kärjistykseni, ja ettehän te salli.
Kun pääministeri Sipilä sanoi kuun lopussa, että keskustelussa pakolaiskriisistä kärjistyvät tällä hetkellä ääripäät, vihreiden kansanedustaja Emma Kari herkesi heti kyselemään: ”Haluaisin kuulla pääministeriltä, mikä on se toinen ääripää? On selvää, että rasistiset ja henkensä edestä pakenevien syyrialaisten hätää pilkkaavat kirjoitukset edustavat ääripäätä, mutta mikä muu? Ovatko ne lukemattomat suomalaiset ääripäätä, jotka parhaillaan vievät vaatteitaan vastaanottokeskuksiin turvapaikanhakijoille? Ovatko ne ihmiset ääripäätä, jotka ovat alkaneet tukea Punaista Ristiä, Unicefia tai Pelastakaa Lapset -järjestöä? Ovatko ne ihmiset ääripäätä, jotka toivovat inhimillisyyttä ja lähimmäisen rakkautta sotaa pakenevia ihmisiä kohtaan?”
Se toinen ääripää on esimerkiksi sinä Emma Kari. Sinä, oikeassa oleva hyvä ihminen, joka muistaa vastustaa rasistisia syyrialaisten hätää pilkkaavia tomppeleita.
On itsetuntoa kohottavaa olla oikeassa homoavioliitoista, mamuista, eutanasiasta, uskontohihhuleista, päiviräsäsistä ja kylpeä siinä suloisessa sallivuuden tunteessa. Tiedän kuinka ihanalta se tuntuu. Olen kokeillut.
Ikävä kyllä viisastelu ja leimaaminen eivät johda mihinkään muuhun kuin oikeassa olevan suloisimpiin yöuniin. Kärjistäminen kärjistää aina lisää. Kun haukut ihmistä rasistiksi, hän viimeistään silloin muuttuu rasistiksi. Hän ärsyyntyy, sillä ihminen ei lähtökohtaisesti pidä siitä, ettei hänelle anneta ihmisarvoa. Pätee ihan samalla tavalla maahanmuuttokriitikoihin ja turvapaikanhakijoihin.
En silti puolusta kriitikoita niin kauan kuin heidän argumenttinsa pohjautuvat siihen samaan epämääräiseen inhoon, jota itse huomaan sairastavani tulijoita kohdatessani Tornion linja-autoasemalla ja ruokakaupassa.
Pitää pystyä perustelemaan paremmin. Pitää pystyä vastaamaan, miten turvapaikanhakijan huoliteltu tukka, hienot vaatteet ja ravittu olemus tekevät hänestä vähemmän kotimaassaan vainotun?
Vastaan itse kuin Stupukka, kolmella pointilla.
1. Turvapaikanhakijat eivät tule juuri koskaan suoraan sodan jaloista, vaan pitkältä, jopa vuosia kestäneeltä Euroopan taipaleelta. Luotisateesta ja paosta on jo aikaa. Euroopassa pulskistuu. Voi saada vaatteitakin. Silti kotimaassa voi lähteä henki, jos joutuu takaisin.
2. Rikas ja köyhä kuolevat luotiin ja pommiin aivan samalla tavalla. Jos luoti lävistää kallon, kalliista kampauksesta on kovin vähän hyötyä. Rikkaalla vain on köyhää paremmat edellytykset paeta. Köyhällä ei ole varaa Kuolemanmeren risteilylle.
Iltasanomat kertoi 3. syyskuuta, että Suomeen saapunut irakilainen Muhammed maksoi 11 000 euroa salakuljettajille, että pääsi pois. Suomalainen somemies kommentoi tuoreeltaan Muhammedista, että ”mistä näitä köyhiä yksittäistapauksia oikein riittää”. Somemiehen mielestä rikas ei voi olla vainottu. Ei miettinyt somemies ihan loppuun asti. Ei somemies ehdi, kun pitää kiirehtiä netissä loukkaantumaan.
3. Toimin rauhanturvaajana Kosovossa vuonna 2004. Opin reissullani jotain sikäläisestä köyhyydestä. Ihmisellä ei ole työtä, ei kunnon asuntoa, ei mitään, mutta siistit vaatteet hänellä on aina. Miesten tukka on hyvin. Naiset poistuvat köyhistä mökeistään kauppaan tällingissä, jossa suomalaiset marssivat vain Linnanjuhliin. Siellä kuuluu kulttuuriin näyttää hyvältä. Suomalainen keskituloinen kolmiraitaverkkari-Liisa ei tällaista tietenkään voi käsittää. Köyhän pitää näyttää köyhältä ja rikkaankin olisi syytä, ettei kukaan luule, että hänellä on noussut kusi päähän.
Miksi minua ja montaa muuta häiritsee se, että tulijat ovat niin usein miehiä? Entä miksi niin montaa sallimuksen nimeen vannovaa se ei haittaa ollenkaan?
Ajoimme viime maanantaina valokuvaaja Jussi Leinosen kanssa pohjoiseen työkeikalle. Rovaniemi, Sodankylä, Ivalo, Inari… Oli aikaa puhua.
Paasasin Jussille turvapaikanhakijoista. Kerroin ennakkoluuloistani ja kauhistelin keskustelun luokatonta tasoa, ihmettelin mikä meihin on tullut. Kyselin, miksi he tosiaan ovat nuoria miehiä ja miksi se ärsyttää minua? Jussi totesi, että nuori hyvinvoivan näköinen mies ei ole sellainen, jona autettavat on totuttu näkemään.
”Mieti Unicefin kampanjoita. Kuvissa on aina riutunut äiti ja nälkäinen lapsi. ”
Hyvä havainto. Nuori pulskaposkinen tyylitelty mies ei sovi meidän mielikuvaan autettavasta. Mielikuva on voimakas, mutta se ei ole totta. Se on tunnetta, epämääräistä huttua. Jos mietimme järjellä, toivotamme lapsen ja nuoren miehen yhtä tervetulleeksi maahan.
Mediassa on selitetty nuorten miesten invaasiota sillä, että nuoret miehet ovat vainotuimpia, heitä värvätään pakolla kaiken maailman heimoarmeijoihin tai tapetaan huvin vuoksi. He lähtevät, koska selviävät vaarallisesta matkasta paremmin. He lähtevät ensin, jotta voivat sitten järjestää perheensä myöhemmin perässä.
Kaikki tämä on varmasti totta, mutta samalla se on osatotuus. Se kuulostaa kriitikoiden mielestä puna-vihreältä puolustelulta, vaikka kyse on rohkeuden puutteesta.
Keskimääräinen toimittaja, poliitikko, tai kaupunkikeskustojen latte-ajattelija, ei tohdi sanoa ihan kaikkea mitä ajattelee tai tietää. On turvallisempaa olla salliva maailmanparantaja kuin arvostella.
Ei haluta sanoa ääneen, että kun tavallinen perhe Lähi-idässä tai Afrikassa miettii kenet lapsista lähettää viimeisillä rahoillaan turvaan, lähtijä on poikkeuksetta perheen poika eikä tyttö. Ei haluta sanoa ääneen, että monissa maissa tasa-arvo laahaa aika kaukana lintukotomme tasosta.
On melkein huvittavaa, että samat ihmiset räkyttävät Suomen lasikatosta ja naisen eurosta viikosta toiseen, mutta turvapaikanhakijoiden kohdalla hän unohtaa tasa-arvonäkökulman aktiivisesti. Kommentointihan voisi, hitto vie, näyttää siltä, ettei hän sallikaan ihan kaikkea.
Juha Sipilän teko antaa kotinsa turvapaikanhakijoille oli hieno, pyyteetön ja esimerkillinen. Se oli edestä johtamista, semmoista vänrikki Koskelan meininkiä. Se oli viesti meille pässeille. Tajuatteko, että meidän pitää auttaa, välittää, olla ihmisiä toisillemme.
Kriitikot pöyristyivät Sipilän teosta. He haukkuivat Sipilän lyttyyn. Tönö olisi pitänyt antaa suomalaisille kodittomille. Koko homma oli vain mediatemppu. Koettaako se Sipilä tehdä tästä Amerikkaa, hyvinvointivaltiosta hyväntekeväisyysyhteiskuntaa, jossa köyhä saa vain jos rikas antaa?
Kommentteja, analyyseja ja yleistä vinkunaa lukiessani petyin ihmiskuntaan ja tähän kansaan syvemmin kuin vuosiin. Mikä teitä vaivaa? Mitä olette itse tehneet yhtään minkään asian suhteen?
”Tässä olis ollu sotien jälkeen 70 vuotta aikaa hoitaa vanhukset ja invalidit ja muut kuntoon, ei oo maistunu. ”
Näin kommentoi kaverini näille Sipilän teosta hurjistuneille. On tosiaan ollut aikaa. Ei tosiaan ole maistunut eikä maistu. Edes omista mummoista ja papoista ei jakseta huolehtia. Liian moni ajattelee Suomessa, että vanhusten, vammaisten ja köyhien auttaminen on valtion asia.
Ei se ole. Se on myös minun ja sinun asia. Mutta me emme välitä enää, meillä on hoppu, kiire. Jonkun täytyy ehtiä golfaamaan, jumppaan, matkoille. Ja meikäläisen pitää päästä metille. On päästävä rentoutumaan kovan työviikon jälkeen. Minä, minä ja minun tarpeeni. Kauemmas emme osaa nähdä.
Jos pääministeri ja hänen vaimonsa tekee toisin, välittää ja antaa omastaan, nostan hattua ja koetan ottaa opikseni.
Pääministeri Sipilä on kertonut haluavansa rakentaa monikulttuurista Suomea. Jos olen rehellinen, ja tänään aion olla, en halua tämän monikulttuurisempaa Suomea. Huomaan ajattelevani kuten Kyrön mielensäpahoittaja: Ennen oli paremmin.
Mutta paljonpa haluni painaa. He tulevat silti. Niin kauan he tulevat, että maailman johtajat keksivät ratkaisuja ongelmiin, niin kauan, että salakuljetus saadaan taltutettua ja hirveimmät sodat lopetettua. Me itse pystymme vaikuttamaan vain siihen, millä mielin he tänne asettuvat.
Jos vedämme heitä asemalla turpaan, halveksimme ja sorramme, saamme katkeroituneita nuorten miesten joukkioita. Saamme aivan varmasti ghettoja, radikaalin islamin, väkivaltaa ja vastakkainasettelua.
Jos taas toivotamme heidät tervetulleiksi, tarjoamme rehdin kohtelun ja annamme mahdollisuuden, iso osa sen mahdollisuuden myös käyttää. Silloin moni heistä kokee, että aivan kuin he olisivat jotakin velkaa tälle maalle, joka antoi heille elämän.
Voi kuulostaa haihattelulta, mutta minusta se on kaikkein loogisinta mitä voimme tehdä. Maailmassa keskimäärin hyvään vastataan hyvällä ja pahaan pahalla. Vaikka joukkoon mahtuu varmasti epäilyttävää porukkaa, elintasopakolaisuutta, jopa Isisin väkeä, se tulijoiden suuri massa, ne tavalliset kodistaan pakenevat ihmiset meidän pitää rakastaa suomalaisiksi.
Muuta keinoa ei ole.
asekauppa ... se se vasta kauppaa on ).