Kungfu

[Willie]

Ei se satu. Paitsi maksaan ;)

Luin koko vastauksesi, mutta lyhensin quoten olennaiseen. Ei olisi enempää tarvinut rustata, kun tuossahan se asia on. :D ;)
Omalla kohdallani homma on mennyt niin, että satuttaa halunneet potkaisijat eivät onneksi ole osanneet potkia (hätävarjelutilanteet) ja osaavat potkijat eivät taas ole halunneet satuttaa (sparri) itsetarkoituksellisesti - osua kovaa ja voittaa kylläkin. Kovien potkujen seurauksena olen hävinnyt sparreja, kun jalka ei enää yksinkertaisesti ole kantanut täysin. Vastapuoli on käyttänyt tilanteen hyväksi ja vienyt koitoksen loppuun nopeasti.
Kenttiensankari tuossa aikaisemmin jo puhuikin adrenaliinin vaikutuksesta kipukynnykseen. Tiedän vaikutuksen todeksi, mutta korostaisin edelleen tuon vaikutuksen voimakkuuden olevan henkilökohtainen ominaisuus. Kaikkille adrenaliini ei toimi yhtä voimakkaana puudutusaineena. Uskoisin, että adrenaliinin avulla saavutettava korkea kipukynnys on osaltaan auttanut myös sinua saavuttamaan tavoitteita lajissasi.
Kipu itsessään ei pelota, en lamaannu sen seurauksena, enkä luovuta lisäkipua välttääkseni, mutta kipu helposti hidastaa toimintaa ja tekee liikkeistä voimattomia. Olen huomannut yhdistelmän stressi+fyysinen rasitus+kipu olevan myrkkyä erityisesti hengitykselle. Hengittäminen unohtuu ensimmäisenä ja puuskuttajasta ei riitä pitkäksi aikaa vastusta. Kova sparri on kuitenkin auttanut keskittymään tuollaisessakin tilanteessa, vaikkapa siihen hengitykseen. Kipukynnyksen en usko merkittävästi nousseen, mutta tilanteen toistuvuus on antanut keinoja hallita kivuntunnetta ja työntää se aivoissa syrjään.
Kisoissa otteleminen ei ole koskaan kiinnostanut minua ottelemisen itsensä vuoksi, mutta sillä voisi toki olla harjoituksellinen arvo. Jos kykenet samaistumaan hetkeksi tuohon ajatustapaan ajattelematta käymiäsi otteluita voittoina tai tappioina, vaan mietit niiden merkitystä kehityksellesi, niin olisiko mahdollista, että kontaktin kokeminen ilman suojia on tehnyt sinusta paremman ottelijan? Oletko parempi ottelija ottelukokemuksesi vuoksi, vai olisitko parempi jos olisit käyttänyt senkin ajan suojien kanssa sparraamiseen tai vaikka lenkkeilyyn?

Edit: Ainiin. Kuinka usein Joni haluaa todella satuttaa :curs: vastustajaa potkullaan, eikä vain voittaa ottelua? ;)

 

[AndyS]

Anteeksi, mutta mitä lajia ja mikä verran olet Willie treenannut?

 

[Willie]

Anteeksi, mutta mitä lajia ja mikä verran olet Willie treenannut?

Olen miettinytkin koska joku jossain keskustelussa tätä kysyy.
En ole kertonut lajitaustaani täällä tarkoituksella, enkä aio tehdä sitä nytkään. Syynä tähän on se, että harrastamani laji on Suomessa verrattain pieni, enkä voi sekoittua massaan samalla tavalla kuin suurten lajien (esim. karate) edustaja voi tehdä. Haluan myös keskustella omista mielipiteistäni sekoittamatta lajin/seuran kantaa asioihin, kenties arvostella omaa lajianikin ulkopuolisena. Esimerkiksi tällaista meneillään olevaa keskustelua en kävisi minkään seuran edustajana. Toisekseen, monet keskustelut menevät ikävä kyllä pissimiskilpailuiksi siitä, kenen laji nyt onkaan kovin. Vaikka yritänkin korostaa kaikissa keskusteluissa sitä, että jokainen laji on kehittynyt omissa oloissaan ja omia tarkoitusperiään vastaavaksi, tämä ei monellekaan näytä menevän jakeluun. Tämä on suuri foorumi, enkä halua seurani alkeiskurssille ihmisiä, jotka kysyvät onko nyrkkeilijä vaiko karateka kovempi. Se etten kerro lajitaustaani aiheuttaa tietenkin uskottavuusongelman, mutten koe mitään tarvetta olla uskottava. Asiat voi käsitellä asioina ja jos sanon jostain lajista jotain virheellistä, sen harrastajat varmastikin oikaisevat minua, aivan kuten Joni tuosta suoja-asiasta.
Omasta taustastani ja siitä kauanko olen harjoitellut voin kuitenkin kertoa. Menin dojolle ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana, mistä alkoi niin liikunta- kuin kamppailulajiharrastuksenikin. En ollut tuohon asti harrastanut mitään liikuntaa yhdessäkään seurassa ja kuntoni oli onneton. Treenihistoriani ei ole kovinkaan pitkä, näistä vuosista ainoastaan 7 ovat olleet hyvin aktiivisia, mutta toisaalta esimerkiksi lukioaikana saatoin vetää kolmetkin treenit päivässä ja yleisesti treenasin 5-6 päivää viikossa. Kun opiskelu ja työt alkoivat painamaan päälle ja treenejäkin olisi pitänyt alkaa vetää, niin treenaaminen siirtyi taka-allalle. Vyöarvot eivät kerro treenitaustasta paljoakaan lajia tietämättä, mutta niitä on kertynyt kahdesta lajista: vihreä ja musta. Opetuskokemusta löytyy sen verran, että muutama peruskurssi on tullut vedettyä, minkä lisäksi olen satunnaisesti vetänyt oman ja alemman tasoryhmän treenejä opettajan ollessa poissa. En siis kuitenkaan missään tapauksessa ole vetäjä/opettaja. Ottelukokemusta kilpailuista ei löydy lainkaan.
Saanko esittää vastakysymyksen, eli miksi kysyt tätä? Nyt ollaan nimittäin täysin kun keskustellaan minusta. :lol2:

Edit: Totesinkin jossain hiljattain esillä olleessa threadissa kiertäneeni pintapuolisesti läpi suuren joukon lajeja tutustuen niiden esityksiin, tutustumalla harrastajiin ja keskustelemalla opettajien kanssa. Ilahduttavan moni seura päästää myös ulkopuolisia osallistumaan leireillensä ja treeneihinsä, kunhan asian esitää oikein.

 

[Moksu]

Kisoissa otteleminen ei ole koskaan kiinnostanut minua ottelemisen itsensä vuoksi, mutta sillä voisi toki olla harjoituksellinen arvo. Jos kykenet samaistumaan hetkeksi tuohon ajatustapaan ajattelematta käymiäsi otteluita voittoina tai tappioina, vaan mietit niiden merkitystä kehityksellesi, niin olisiko mahdollista, että kontaktin kokeminen ilman suojia on tehnyt sinusta paremman ottelijan? Oletko parempi ottelija ottelukokemuksesi vuoksi, vai olisitko parempi jos olisit käyttänyt senkin ajan suojien kanssa sparraamiseen tai vaikka lenkkeilyyn?

Edit: Ainiin. Kuinka usein Joni haluaa todella satuttaa :curs: vastustajaa potkullaan, eikä vain voittaa ottelua? ;)

Voitto tai tappio tai kumpaakaan ajattelematta otteleminen kehittää eniten. Se on harjoitusmetodeista paras. Myöskin ajattelen, että jos henkilö haluaa olla ns. itsepuolustukseen keskittynyt niin ottelukokemus on tässäkin vain plussaa. Tietenkin IP:ssä on mukana erinäiset aseet, useammat hyökkääjät jne... mutta ottelu (sekä sparri) opettaa mielestäni parhaiten sitä tarvittavaa mentaliteettia ja tutustuttaa kontaktiin. Sekä, kun käy läpi otteluiden aiheuttamat stressit, kuukausien odottamisen ja itse H-hetken niin luulen henkisen kovuuden kehittyvän aikalailla. Kun tepastelet häkkiin tyyppiä vastaan, joka on harjoitellut vain voittaaksesi sinut ja pääset kosketuksiin primitiivisimmän olemuksesi kanssa, lähelle sitä eläintä ja huomaat kuinka huumaava tunne se on. Miten mikään voi tuntua enää miltään sen jälkeen? (Liikaa elokuvia, tiedän :D)

Niin, en otellessa kerkeä ajatella satuttamista. Jos sattuu niin hyvä, mahdollisuudet voittoon kasvaa huomattavasti. Kuitenkin mielestäni vapaaottelun hienous piilee siinä, että pistesuorituksia ei kalastella vaan pyritään lopettamaan toinen. Siinä ehkä se suurin ero muihin kamppailu-urheilulajeihin ja joka myös aiheuttaa paljon sitä, että lajia pidetään epäurheilullisena. Tuo on minun mielestäni vähän teennäinen ajattelutapa ettei pyrkisi vastustajaa satuttamaan. Tottakai se sattuu kun tulee nyrkki suuhun. Tarpeetonta vahinkoa en halua tuottaa. Vain sen mitä tarvitsen voittaakseni.

En tiedä onko muut tuota ajatelleet, mutta jos katsoo eri kamppailulajien kisoja niin missä muussa lajissa ottelijoiden välinen kunnioitus on yhtä suurta ja avointa kuin vapaaottelussa? Varsinkin kun kiinnittää huomiota ottelun jälkeiseen tilaan (poikkeuksia on, ei tarvi laittaa linkkiä coleman vs shogun).

 

[veijo esso]

Mikähän tuota Colemannia riivas tuossa matsin jälkeen? Olikohan liikaa addua? Tuomarikin pölähti nätisti kanveesille

 

[AndyS]

Olen miettinytkin koska joku jossain keskustelussa tätä kysyy.
En ole kertonut lajitaustaani täällä tarkoituksella, enkä aio tehdä sitä nytkään. Syynä tähän on se, että harrastamani laji on Suomessa verrattain pieni, enkä voi sekoittua massaan samalla tavalla kuin suurten lajien (esim. karate) edustaja voi tehdä. Haluan myös keskustella omista mielipiteistäni sekoittamatta lajin/seuran kantaa asioihin, kenties arvostella omaa lajianikin ulkopuolisena. Esimerkiksi tällaista meneillään olevaa keskustelua en kävisi minkään seuran edustajana.

Nähdäkseni kukaan ei netissä normaalisti toimi seuransa edustajana, ellei erikseen niin sano. Ainakaan minun mielipiteeni eivät ole Kickboxing Teamin virallinen kanta. Ainoastaan leiri- ja kurssi-ilmoituksissa toimin seuran virallisen tiedottajan ominaisuudessa tai muuten jos niin erikseen ilmoitan. Seurani nimi on viestieni alla vain informaatiotarkoituksessa.

Tietysti joku voi tehdä johtopäätöksiä seuramme muiden jäsenten ajatusmaailmasta minun juttujeni pohjalta, kun nyt kuitenkin toimin treenien vetäjänäkin, mutta ne ovat hänen omia johtopäätöksiään. En myöskään häpeä mielipiteitäni.

Saanko esittää vastakysymyksen, eli miksi kysyt tätä? Nyt ollaan nimittäin täysin kun keskustellaan minusta. :lol2:

Saat. Minä jopa vastaan. Mielestäni on keskustelun kannalta erittäin olennaista tietää jotain toisen tietotasosta. Onhan aivan eri asia selittää vaikkapa lyömisestä aloittelevalle judokalle ja nyrkkeilyn suomenmestarille. Asiat kannattaa selittää eri tavoin ja painottaa eri näkökohtia.

Kirjoitat paljon ja sinulla on melko paljon käsityksiä ja mielipiteitä. Myös kamppailu-urheilusta. Sain silti sen vaikutelman, että tietotasosi tältä saralta ei olisi erityisen syvällinen. Itseasiassa pidän ajatustasi treenaamisesta ilman säärisuojia (täysillä) aivan absurdina. Eihän niin kukaan tee. Siksi halusin hieman tarkennusta taustaasi, jotta osaisin asettaa sanani oikein. Oeltan, että olet harjoitellut lähinnä "perinteisiä" lajeja.

En kyllä itsekään tajunnut, mikä merkitys suojien käytöllä on treeni-intensiteettiin enen kuin tutustuin potkunyrkkeilyyn. Kuvittelin ihan tosissaan potkivani ja lyöväni täysillä ilman suojia, mutta totuus oli vähän toinen.

 

[Willie]

Nähdäkseni kukaan ei netissä normaalisti toimi seuransa edustajana, ellei erikseen niin sano. Ainakaan minun mielipiteeni eivät ole Kickboxing Teamin virallinen kanta. Ainoastaan leiri- ja kurssi-ilmoituksissa toimin seuran virallisen tiedottajan ominaisuudessa tai muuten jos niin erikseen ilmoitan. Seurani nimi on viestieni alla vain informaatiotarkoituksessa.
Tietysti joku voi tehdä johtopäätöksiä seuramme muiden jäsenten ajatusmaailmasta minun juttujeni pohjalta, kun nyt kuitenkin toimin treenien vetäjänäkin, mutta ne ovat hänen omia johtopäätöksiään. En myöskään häpeä mielipiteitäni.
Saat. Minä jopa vastaan. Mielestäni on keskustelun kannalta erittäin olennaista tietää jotain toisen tietotasosta. Onhan aivan eri asia selittää vaikkapa lyömisestä aloittelevalle judokalle ja nyrkkeilyn suomenmestarille. Asiat kannattaa selittää eri tavoin ja painottaa eri näkökohtia.
Kirjoitat paljon ja sinulla on melko paljon käsityksiä ja mielipiteitä. Myös kamppailu-urheilusta. Sain silti sen vaikutelman, että tietotasosi tältä saralta ei olisi erityisen syvällinen. Itseasiassa pidän ajatustasi treenaamisesta ilman säärisuojia (täysillä) aivan absurdina. Eihän niin kukaan tee. Siksi halusin hieman tarkennusta taustaasi, jotta osaisin asettaa sanani oikein. Oeltan, että olet harjoitellut lähinnä "perinteisiä" lajeja.
En kyllä itsekään tajunnut, mikä merkitys suojien käytöllä on treeni-intensiteettiin enen kuin tutustuin potkunyrkkeilyyn. Kuvittelin ihan tosissaan potkivani ja lyöväni täysillä ilman suojia, mutta totuus oli vähän toinen.

En tietenkään toimi seuran virallisen edustajana, mutta näen seuran jokaisen jäsenen kyllä edustavan seuraansa missä ikinä keskusteleekin. Pakkotoiston yleistä osiota lukemalla on tullut melko selväksi, että kaikki ihmiset eivät kykene erottamaan yksilöä ryhmästä. Kuten sanoit, minulla on paljon mielipiteitä, joten saatan tämän palstan suuruuden vuoksi omata jopa eniten kontaktipintaa seuran ulkopuolisiin ihmisiin. Osan, kuten esimerkiksi ilmeisesti sinun, mielestä kannanottoni saattavat olla täysin tuulesta temmattuja. Seison kyllä sanojeni takana niitä häpeämättä, mutta olen elämässäni yleensäkin melko tarkka siitä, että olen ainoa joka niiden takana joutuu todella seisomaan.
Toisaalta haluan säilyttää myös anonymiteettini netissä. Olen tavannut kyllä runsaasti ihmisiä pakkikseltakin, mutta siihen asti kunnes kohtaan jonkun kasvokkain ja sanon käsipäivää, olen pelkkä nimimerkki ja toivon sellaisena pysyvänikin.
Harrastamani lajit eivät välttämättä ole mitenkään perinteisiä, vaan niiden yhdistävä tekijä on ollut, että ne ovat pitkälti taistelulajeja (teen itse jaon lajien välillä kamppailu-urheilulajeihin, itsepuolustuslajeihin ja taistelulajeihin harjoiteltavien päämäärien mukaan).
Siinä olet oikeassa, että tietämykseni ei varmastikaan ole kovin syvällistä. Mitäpä muutakaan se voisi ollakaan tällä kokemuksella. Totesin myös edellisessä postauksessani tutustuneeni suureen joukkoon lajeja harjoituksiin kenties osallistuen, mutta niitä varsinaisesti pidempään harrastamatta. Pinnallinenkin raapaisu riittää kuitenkin esimerkiksi TSM:sta kertomaan sen, ettei korkeita potkuja vartaloon potkivalla voi olla kovinkaan pitkää TSM taustaa. Melko lyhyenkin harjoitusten seuraamisen jälkeen tekninen ero vaikkapa siihen taekwondoon tulisi käydä selväksi. Vaikka tietoni saattavat olla pinnallisia, käytän niitä kuitenkin vielä pinnallisempien tietojen paikkaamiseen niitä havaitessani.

Omasta mielestäni suojia siis tarvitaan ajoittain ehdottomasti. Kyse on vain sopivan kombinaation löytämisestä näiden harjoitusmuotojen välille.

Olisiko tuossa kirjoittamassani pätkässä syy nähdäkseni keinotekoiseen erimielisyyteemme? Tuosta ajatusvirheestä saa kyllä sen käsityksen, että suojitta täydellä kontaktilla tapahtuva sparraaminen olisi suojilla ja täydellä kontaktilla tapahtuvaa sparraamista yleisempää. Sparraan siis itsekin valtaosin suojien kanssa ja nähdäkseni olemme pitkälti samaa mieltä niiden tarpeellisuudesta. Ymmärtääkseni totesin TSM:n osaltakin, että suojien käyttö mahdollistaisi sparrauksen määrän moninkertaistamisen.
Harjoittelullamme on kuitenkin eri päämäärä, sillä sinä harjoittelet ymmärtääkseni nimenomaan kamppailu-urheilua silmälläpitäen. Taistelulajeissa, kuten myös itsepuolustuslajeissakin, harjoitellaan tuntematonta vastustajaa ja tuntematonta ajankohtaa varten. Näen ensiarvoisen tärkeänä, että myös siihen kontaktiin totutaan. Kenttiensankari, Joni ja minä tunnistamme ilmeisesti kaikki ilmiön, jossa ilman suojia käytävä sparraus muuttuu varovaisemmaksi. Olisi perin hankalaa, jos tuo varovaisuudentunne kohdataan ensimmäistä kertaa silloin, kun opittuja taitoja tarvittaisiin oikeasti. Suojia ei ole silloin saatavailla avuksi. Suojilla ja suojitta sparraaminen täydellä kontaktilla ei välttämättä ole sama asia, mutta kummassakin on mahdollista mennä täysillä. Ei Ferrarilla ja Ladalla täysiä ajaminenkaan ole sama asia, mutta kummallakin on mahdollista ajaa täysillä.
Joni ei aivan suoraan vastannut kysymykseeni, mutta hän kirjoitti kyllä ottelujen kehittävän eniten. Siinä missä en itse ottele, näen suojitta sparraamisen olevan yksittäinen minua ehkäpä eniten kehittävä tapa. Se ei ole mikään jokapäiväinen harjoite, mutta se voi opettaa paljon.

 

[AndyS]

Vai että taistelulajeja. Tietänet, että taistelut käydään nykyisellään tuliasein päämääränä vihollisen surmaaminen. Likipitäen monopoliasema Suomessa tällä alalla on instanssilla nimeltä Puolustusvoimat.

Et liene kuitenkaan kovin monta kertaa varsinaisesti taistellut, kun huolenasi on joku varovaisuus sparrissa. Jo kehässä adrenaliinit ovat sitä luokkaa, että omien säärien varominen ei ihan ensimmäisenä tule mieleen. Jos olet vain sparrannut, et tätä tietenkään voi itse tietää, mutta usko pois. Mikään sparri ei vastaa matsia. Jälkikäteen säärien ja muidenkin vammojen parantelu vie luonnollisesti viikkoja, mutta ei niitä siinä huomaa. Jos nyt meininki on se, että "matsi" käydään kuolemaan saakka, se adrenaliini ei kai ainakaan tästä vähene.

Mutta en kyllä ymmärrä, mikä järki olisi treenata siten, että vetää itseltään ilman suojia paikat rikki, kuten väistämättä täyskontaktilla käy, ja sitten pitää treenitaukoa pari-kolme viikkoa. No todellisuudessa nämä ilman suojia sparraajat tietenkin hippastelevat ja kyttäilevät, mutta eipä niistä potkuista sitten paljon vaaraa ole kellekään muullekaan.

 

[SIC-]

Itsekkin treenasin tässä yksi päivä ilman suojia ja harjoitellessa alapotkuja ei toisen tarvinnut kuin kevyesti potkia niin oli jalka jo ihan punainen. Treenistä ei meinannut tulla mitään kun koko ajan alkoi varomaan toisen potkuja kivun takia. Omia potkuja ei myöskään uskaltanut kivun takia potkia niin kovaa kuin saisi. Eihän tällainen treeni auta mitään!

Tästä päästäänkin tuohon perinteisten taistelulajien roolipelielementteihin. Koitetaan jotenkin elää niinkuin wanhat budomestarit ja treenataan niinkuin joskus Japanissa. Jätetään kaikki kehitys huomioimatta mitä on tapahtunut länsimaisissa liikuntatieteissä. Kaikki on mystisoitu ja treenataan ilman suojia, ei sparrata täydellä kontaktilla, kilpailla tai mitenkään testata taitoja. Mitään parannuksia ei tehdä lajiin tai harjoitteisiin koska "kaikki pitää opetella ennen kuin voit" ja se opettelu kestää 30 vuotta.

Ero jonkun joka treenaa moderneja treenimetodeja käyttäen ja sellaisen joka leikkii olevansa wanha budomestari välillä on huikea.

 

[Willie]

Vai että taistelulajeja...

Ei vastaväitteitä puolustusvoimista. Olen monta kertaa tälläkin palstalla todennut, ettei nykyaikaisten asevoimien kannata juuri käyttää aikaa aseettoman taistelun harjoitteluun. Harrastan puhtaasti kiinnostuksen pohjalta, en valmistautuakseni Talvisota II:een.
En ole taistellut koskaan ja ne harvalukuiset hätävarjelutilanteetkin ovat olleet verrattain vaarattomia toisen osapuolen voimakkaan päihtymyksen takia. Sinänsä voisin kyllä lähteä treenailemaan vaikkapa thainyrkkeilyä tähtäimessä otteleminen, aivan puhtaasti testatakseni tuon adrenaliinin vaikutusta kivunsietokykyyn. Pitää pistää mietintämyssyn alle, sillä ajatus on kiinnostava vaikka kilpaileminen kilpailemisen vuoksi ei olekaan. Muay thaita olen joskus jonkin verran treenannutkin, mutten läheskään tarpeeksi otellakseni sen säännöillä edes siedettävästi. Mikäli adrenaliinin vaikutus todella osoittautuisi mainitsemasi kaltaiseksi, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Tähän asti kun minuun on sattunut, ajoittain niin perkeleesti, ja muuallekin kuin maksaan. ;) Tälle syksylle on kuitenkin toinen aikaavievä projekti tiedossa.
Kutsuipa sitä sitten hipaksi tai kyttäämiseksi, niin kontaktia on sparrissa kuitenkin sen verran, että toinen osapuoli joutuu lopettamaan. Yleensä tekniikan kärsittyä niin pahasti, että toinen pääsee viemään maahan ja lukottamaan. Saadakseen potkuihin voimaa on sitten todellakin pakko harjoitella säkkiin, potkutyynyihin tai säärisuojien kanssa vastustajaan.

Itsekkin treenasin tässä yksi päivä ilman suojia ja harjoitellessa alapotkuja ei toisen tarvinnut kuin kevyesti potkia niin oli jalka jo ihan punainen.

SIC-:lta voisin kysyä, että herättikö tuo kokeilu mitään ajatuksia? Eikö olekin mielenkiintoista, että suojien kanssa harjoiteltavia tekniikoita ei voinutkaan sellaisenaan käyttää kovin tehokkaasti. Ehkä ottelussa erittyvä adrenaliini mahdollistaa sen, mutta oletko tästä varma omalta osaltasi?
Provona voisin kysyä, että eikö suojien kanssa harjoittelu ole ennemmin roolileikkiä, jos tekniikoita ei voikaan sellaisenaan käyttääkään kivun takia? Antavatko suojat valheellisen kuvan omasta osaamisen tasosta? Ilman suojia otelleet tietävät luonnollisesti vastauksen tähän.
Modernien treenimetodien käytöstä olen samaa mieltä, perinteisten lajienkin tulisi kyetä omaksumaan uusia ajatuksia.

 

[veijo esso]

Totta mooses suojat pitää olla jos haluaa kunnolla ja tehokkaasti treenata muay thaita, kickboxingia tai nyrkkeilyä. Tämän tajuaa jokainen joka on lajeja treenannut edes jonkun aikaa. Ja kyllä se adre vaikuttaa kivunkokemiseen. Jos otetaan kevyttä sparria ja sääret kolahtaa, niin sattuu helevetisti. Jos on adrenaalia veresssä ja saman tyyppinen kolahdus voi mennä huomaamatta.

 

[Willie]

Totta mooses suojat pitää olla jos haluaa kunnolla ja tehokkaasti treenata muay thaita, kickboxingia tai nyrkkeilyä. Tämän tajuaa jokainen joka on lajeja treenannut edes jonkun aikaa. Ja kyllä se adre vaikuttaa kivunkokemiseen. Jos otetaan kevyttä sparria ja sääret kolahtaa, niin sattuu helevetisti. Jos on adrenaalia veresssä ja saman tyyppinen kolahdus voi mennä huomaamatta.

Pitää olla suojat ja niitä pitää käyttää harjoittelussa aktiivisesti hyväkseen. Adrenaliini vaikuttaa toki, mutta kuinka paljon kunkin kohdalla ja kuinka ennustettavasti? Juuri kuvailemallasi tavalla olen joskus saanut todella voimakkaita iskuja ilman että ne ovat sattuneet ja toisaalta kevyet osumat ovat toisinaan kirpaisseet melko pahasti. Kyse onkin siitä mitä tekee silloin kun kirpaisee. Sekoaako hengitysrytmi keskittymisen herpaantuessa, pystyykö ja uskaltaako jalkaa enää käyttämää lainkaan, avautuuko suojaus jne. Jos tällaisia ongelmia on, niin helpottaako aikaisempi ottelukokemus ja niiden kohtaamisessa? Vai ovatko nämä ongelmat täysin kuvitteellisia?
Jotenkin tuntuu, että toistelen ja kyselen samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta kaikki kiertävät kysymykset vastaten vain siihen, mistä olemme kaikki samaa mieltä. Sanokaa nyt joku, että adrenaliini vaikuttaa kaikilla ihmisillä niin, ettei kipua tunne, ja uskon hyvällä. :D Jos säärillä pystyy noissa tilanteissa ottamaan vastaan millaisen potkun tahansa tahansa ja jatkamaan kunhan luu ei murru, niin ryhdyn tosissani suunnittelemaan sen testaamista ottelemalla.

Edit: Voihan tilanne todellakin olla se, että en ole vain koskaan kokenut tuota tarpeeksi suurella adrenaliinilatauksella.
Edit2: Nuo tummenetut osiot ovat ne seikat, joihin pyrin saamaan selvennyksen.

 

[SIC-]

SIC-:lta voisin kysyä, että herättikö tuo kokeilu mitään ajatuksia? Eikö olekin mielenkiintoista, että suojien kanssa harjoiteltavia tekniikoita ei voinutkaan sellaisenaan käyttää kovin tehokkaasti. Ehkä ottelussa erittyvä adrenaliini mahdollistaa sen, mutta oletko tästä varma omalta osaltasi?
Provona voisin kysyä, että eikö suojien kanssa harjoittelu ole ennemmin roolileikkiä, jos tekniikoita ei voikaan sellaisenaan käyttääkään kivun takia? Antavatko suojat valheellisen kuvan omasta osaamisen tasosta? Ilman suojia otelleet tietävät luonnollisesti vastauksen tähän.
Modernien treenimetodien käytöstä olen samaa mieltä, perinteisten lajienkin tulisi kyetä omaksumaan uusia ajatuksia.

No uskon JoniKia ja Andyä. Itsekkin olen joskus nyrkkeilysparrissa ja lukkopainisparrissa huomannut adrenaliinin jylläyksen. Jotain esimerkkejä.

Lukkopainiessa kaveri raapi minua kämmenselästä, siitä aukesi verisuoni ja tuli aika syvät arvet. En huomannu tätä painiessa ollenkaan vaan vasta vähän ajan päästä kun käsi oli veressä. Jos muussa tilanteessa joku raapisi tuolla tavalla kädestä kyllähän se koskisi tai sen edes huomaisi.

Nyrkkeillessä kerran sain lievän aivotärähdyksen kun kaveri latasi koukulla päähän ja kipua en taaskaan huomannut. Kerran myös kaverin kanssa tuli roidrage hetki ja kumpikin mätti toistaan päähän (ala Frye-se japsi Prides) ja ei taaskaan tuntenut kipua.

Eli olen varma että en tuntisi kipua matsissa/kadulla alapotkuista.

 

[Jasse Junkkari]

Ottelutilanne ja kovakin sparri ovat kyllä täysin eri asioita...

Muistan hyvin ekan vapaaotteluni noin kolmen vuoden takaa. Olin kyllä otellut erilaisissa paini-lajeissa mutta iskujen vaidosta minulla ei ollut juurikaan kokemusta, mitä nyt vähän olin sparraillut shootfighting treeneissä.
Tuomarin "fight" huudosta minä ja vastustajani aloimme lähestyä ja kun olin käden mitan päässä niin rupes kopisemaan kops,kops,kops! Imuroin kaikki naamaani mutta kipua ei tuntunut missään, päässä vain välähteli salamavalon lailla. Ottelutilanne,varsinkin alku, on omituisella tavalla äärimmäisen nopeaa ja intensiivistä, mutta toisaalta jotenkin hidasta ja tahmeaa.... Varsinkin se koppien ottaminen on todella friikkiä, itse olen kuvailla sitä dezavuun tyyliseksi.

Eli: Ei se satu! (Edes maksaan, jos juo tarpeex pirtua:kippis1: )

 

[Moksu]

Sekoaako hengitysrytmi keskittymisen herpaantuessa, pystyykö ja uskaltaako jalkaa enää käyttämää lainkaan, avautuuko suojaus jne. Jos tällaisia ongelmia on, niin helpottaako aikaisempi ottelukokemus ja niiden kohtaamisessa? Vai ovatko nämä ongelmat täysin kuvitteellisia?

Jos jokin sattuu niin sitä pyrkii olemaan näyttämättä ja alkaa varomaan joko sitä kivuliasta kohtaa ja/tai sitä kivun aiheuttanutta tekijää, kuten takasuora päähän tai alapotku reiteen. Tottakai jos on kohdannut ottelussa näitä jo aikaisemmin niin tietää, mitä kestää ja mitä ei. Ei tule heti uutena kokemuksena. Eli kyllähän se olisi hyvä tietää miltä tuntuu kun tulee täysiä potku ilman suojia, mutta se ei ole sama asia, kuin ottelussa, koska se adrenaliini vie kivuntunnetta pois ja vaikka tietäisit, että nyt sparrataan kovaa ja ilman suojia niin se ei ole sama asia kuin ottelu.
Vaikka ottelussa on tuomarit, säännöt jne.. niin se on paljon vaarallisempi sekä oudompi tilanteena ja täten myös keho valmistuu siihen erillätavalla.

Kovat osumat ei kovassakaan sparrissa tunnu välttämättä niin pahalta, kuin kevyessä sparrissa kevyet osumat. Ainakin omalla kohdalla kevyen sparrin pienet osumat tuntuu vittumaiselta, mut kun mätetään kovaa niin sillon pitää saada satutettua oikeasti, että tuntuu. Ja tämän aiheuttaa se adrenaliini. Mitä vaarallisempi tilanne niin sitä enemmänhän sitä erittyy.

Sanokaa nyt joku, että adrenaliini vaikuttaa kaikilla ihmisillä niin, ettei kipua tunne, ja uskon hyvällä. :D Jos säärillä pystyy noissa tilanteissa ottamaan vastaan millaisen potkun tahansa tahansa ja jatkamaan kunhan luu ei murru, niin ryhdyn tosissani suunnittelemaan sen testaamista ottelemalla.

No mä väitän niin, että adrenaliini vaikuttaa kaikilla ihmisillä kipua lamauttavasti. Ei se täydellisesti kipua vie pois. Tuohon säärikysymykseen osais paremmin vastata K-1 otteluita ottaneet ja thainyrkkeilijät. Ne on nuita varmasti kokeneet enemmän ja pystylajien expertteinä osaavat myös satuttaa pystyssä.

Viime potkunyrkkeilyn SM-kisoissa jollain meni sääriluu poikki alapotkua blokatessa. Ei siinä mitään tuskanhuutoja päässy, kovempi ääni siitä katkenneesta luusta lähti ja tyyppi konttaili omaan kulmaan säären roikkuessa ku puolikkain jalkaan vedetty kumisaapas. Varmasti sattu, mutta jos se sääriluu katkastas tässä koneella näpytellessä niin luulen et pieni irvistys pääsis :D

 

[Kehäkettu]

Välikommenttina ottamatta kantaa muuhun keskusteluun, Thaimaassa treenanneet kertovat, että thaikut "kikkailevat" paljon ilman suojia(tyyliin säkkihanskat kädessä) ja osaavat kyllä matsissa vetää kovaa. Miksei sitten kung fu:ssa voisi?Suomalainen mättösparri-tyyli on heille ilmeisesti aika vierasta, vaikka varmaan sitäkin harrastavat. Ja matseja on tietysti viikottain....En tiedä treenataanko kunfussa sitten täydellä voimalla mihinkään treenivälineisiin, niitähän thaikussa on tarkoitus vetää täysillä ja usein.

 

[Willie]

Luulen, etten ehdi heittämään pyyhettä enää kehään, sillä taisin tulla tyrmätyksi tässä verbaalivapaaottelussa tuon kivun suhteen. Kumma kyllä ei satu.
Tunnistan kaikki kuvailemanne ilmiöt kivun puuttumisesta ajoittain, mutta ne eivät kohdallani päde aina. Fyysiset stressireaktioni ovat kohtalaisen voimakkaat; ilmeisesti ärsyke ei vain ole aina riittävän vahva kivun tunteen lievittämiseen. Tästä syystä olen pyrkinyt sparrissa lähinnä hallitsemaan sitä.
Tunnistan SIC-:n aivotärähdyksen kivuttomuuden pään iskeytyessä kivilattiaan. Tunnistan myös Jassen kuvaileman "nopea-intensiivinen-tahmea-hidas"-kuvauksen, joskin sen muistan stressitilanteesta saapuessani auttamaan raitiovaunun alle jäänyttä. Tapahtumat ja aivot eivät oikein kulkeneet samaan tahtiin ja ajatuksia oli pirun vaikea saada kiinni.
Pitää tosiaan pistää mietintään se tavoite ottelemisesta jollain tasolla. Toteutus tulee kyllä kestämään, sillä tällä hetkellä aikataulu ei mahdollista toisenlaisen ottelutyylin omaksumista jossain lajissa. Kenties ensi vuoden puolella sitten. Kiitoksia joka tapauksessa hyvistä vastauksista.

Kehäkettu: Ainakin potkutyynyt ovat TSM:ssa käytössä.

 

[veijo esso]

Välikommenttina ottamatta kantaa muuhun keskusteluun, Thaimaassa treenanneet kertovat, että thaikut "kikkailevat" paljon ilman suojia(tyyliin säkkihanskat kädessä) ja osaavat kyllä matsissa vetää kovaa. Miksei sitten kung fu:ssa voisi?Suomalainen mättösparri-tyyli on heille ilmeisesti aika vierasta, vaikka varmaan sitäkin harrastavat. Ja matseja on tietysti viikottain....En tiedä treenataanko kunfussa sitten täydellä voimalla mihinkään treenivälineisiin, niitähän thaikussa on tarkoitus vetää täysillä ja usein.

Thaikut osaavat harjoitella sparria kevyesti, pelisilmää kehittäen. Välineitä sitten vetävätkin kybällä ja tietenkin kisatilanteessa.. mutta sielläkin osaavat aloitella ekat erät rauhallisemmin. Joskus tuntuu että meidän protestanttisen työetiikan maassa ei osata ottaa iisisti, eli pahimmillaan kaikki tai ei mitään. Mikä ei edistä pelisilmän kehitystä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ripaus rentoutta, kokeilua, luovuutta edistäisi monen jampan pelisilmää / sparria.

 

[massimiliano]

Joo, no palaten kuitenkin otsikkoon - tai shin mun - pieni, mutta tehokas kungfu tyyli???

- no, omasta puolestani voin vain todeta, että ei tosiaan ole. aivan liian monimutkainen, liikaa liikesarjoja, ja aseitten käyttöä, josta ei ole nykymaailmassa hyötyä.

 

[AndyS]

Thaimaalaisten treenistä kannattaa muistaa se, että niillä on matseja kerran viikossa tai kahdessa. Silloin ei tarvitse kovaa sparria samalla tavalla kuin meikäläisessä systeemissä, jossa on muutama matsi vuodessa. Homma ei toimi niin, että apinoidaan thaimaasta treenimetodit, mutta jätetään ne 50 matsia vuodesta pois.