Sopimuksen ainoa maksu on rangaistusluontoinen, maksut toimitetaan samalla tavalla kuin sakkolappu, paikkoja valvoo oma "pysäköinninvalvoja" virkapuvussaan, jonka suurin motiivi ei ole ohjata ihmisiä pysäköimään oikein vaan tehdä "sakottamalla rahaa". Kyse ei todellakaan ole hinnastosta vaan hallinnollisesta rangaistusmaksusta, toisinsanoen sakosta ja sakkoja eivät perustuslain mukaan saa antaa muut kuin viranomaiset.
Yksityisiä parkkifirmoja kannattavat luonnollisesti tahtovat korostaa sopimusnäkökantaa mutta samanlainen "sopimus" syntyy julkisia pysäköintipaikkoja käyttäessä. Näitä paikkoja tosin valvovat lainmukaiset julkisessa virassa olevat ihmiset.
Lähinnä kirjoitin näitä juttuja, siitä miten eritavalla noi yksityiset pysäköintifirmat toimivat jos verrataan niitä parkkihalleihin. Kukaan ei ymmärtääkseni valita parkkihalleista ja niiden harjoittamasta (pysäköi ajaksi X maksa summa Y) liiketavasta. Miksi näin?
KKO:n ratkaisua kun lukee niin 2 tuomariahan päätöksessä mainitsevat:
Maksulliseen pysäköintiin liittyy Suomessa yleensä selvästi ilmaistu maksujärjestelmä, jonka edellyttämä maksu voidaan suorittaa joko ennen tai jälkeen pysäköinnin. Pysäköinti yksityiselle piha-alueelle ei sen sijaan yleensä ole maksullista. Myöskään pysäköimiseen piha-alueelle vastoin asetettuja ehtoja ei sisälly sellaista palvelun käyttämistä, joka yleensä olisi maksullista. Virheellisen pysäköinnin seuraukset päinvastoin yleensä määräytyvät tieliikennelain ja pysäköinnin valvonnasta annetun lain mukaan, joita voidaan soveltaa myös yksityisellä piha-alueella tapahtuvaan virheelliseen pysäköintiin. Seuraamuksen virheellisestä pysäköimisestä määrää yleensä viranomainen, ja sen päätökseen on mahdollista hakea muutosta. Suomessa erilaisten rikkomusten seuraukset perustuvat yleensäkin lainsäädäntöön. Esimerkiksi joukkoliikenteen tarkastusmaksu perustuu lainsäädäntöön, vaikka joukkoliikenteessä matkustavan katsotaankin menettelyllään lähtökohtaisesti sitoutuneen maksamaan matkastaan ja siten tehneen sopimuksen palvelun tuottajan kanssa. Näihin vakiintuneisiin käytäntöihin perustuvat yleiset odotukset asettavat erityisiä vaatimuksia sille, missä määrin edes sinänsä selvästi ilmaistujen epätyypillisten sopimusehtojen voidaan katsoa sitovan silloin, kun sitoutuminen on perustettu muuhun kuin nimenomaiseen tahdonilmaisuun.
Tässä tapauksessa piha-alueelle pysäköivä on voinut nähdä opastetaulut, joissa on selostettu sallitun ja kielletyn pysäköinnin ehdot ja pysäköinnin ehtojen rikkomisen seuraukset. Alueella ei kuitenkaan ole ollut maksullista pysäköintiä eikä muutakaan viitettä siitä, että kysymys olisi ollut maksullisen pysäköintimahdollisuuden järjestämisestä. Kysymys on ollut tavanomaisesta piha-alueesta, jonne kuka tahansa saa ehtoja noudattaen pysäköidä maksutta. Taulujen mukaan sopimus ehtojen noudattamisesta syntyi alueelle pysäköimällä. Sopimus on käsittänyt lähinnä sen, että pysäköintikiellon rikkoja on sitoutunut kiellon vastaisen käyttäytymisen seuraamuksiin. Pysäköijän kannalta se, että hän kieltoa rikkomalla sitoutuisi sopimukseen menettelynsä seuraamuksista, on ollut odottamatonta ja yllätyksellistä. Ei ole muutoinkaan perusteltua, että tällaisessa tapauksessa sitoutuminen kiellon rikkomisen seuraamuksiin voitaisiin perustaa yksinomaan hiljaiseen hyväksymiseen, vaan sopimuksen syntymiselle on asetettava edellä mainitut sopimuksentekotietoisuutta koskevat erityiset vaatimukset.
Edellä esitetyin perustein katson, ettei ParkComin ja Mika S:n välille ole syntynyt sopimusta pelkästään Mika S:n tosiasiallisen käyttäytymisen kautta eli auton pysäköimisellä ehtojen vastaisesti kiinteistöyhtiön piha-alueelle. Näillä perusteilla pysytän hovioikeuden tuomion lopputuloksen.
http://www.kko.fi/50187.htm
