- Liittynyt
- 29.8.2006
- Viestejä
- 17 023
- Ikä
- 39
Sotilasmusiikilla ei ole vielä omaa ketjuaan, joten on jo korkea aika laittaa sellainen pystyyn. Kuten varmasti osa pakkislaisista tietää, olen itse suuri sotilasmusiikin ystävä. Toivoisin, että tähän ketjussa käsiteltäisiin sotilasmusiikkia laajemminkin kuin pelkkää Erikaa linkittämällä. Itse tunnen parhaiten brittiläistä, saksalaista, venäläistä/neuvostoliittolaista ja tietenkin suomalaista sotilasmusiikkia.
Sotilasmusiikkiin kuuluu erään määritelmän mukaan kaikki musiikki, jota sotilaat esittävät. Itse olen asian suhteen melko puritaaninen ja hyväksyn sotilasmusiikiksi paraatimarssit, seremoniamusiikin (kansallislaulut, iltasoitot yms.) ja marssilaulut. Sotilassoittokuntien esittämä kevyt musiikki ei ole mielestäni sotilasmusiikkia. Alkujaan sotilaat käyttivät signaalitorvia ja rumpuja viestinnässä: käskyt annettiin niiden avulla. Hiljalleen jalkaväen osastoihin alkoi ilmestyä rumpaleiden lisäksi pillipiipareita. Jalkaväen rumpu- ja pilliryhmät toimivat edelleen esim. Britannian armeijassa (Corps of Drums) ja Saksassa (Spielmannzug). On huomattava, että tänäkin päivänä brittien jalkaväkipataljoonien rumpalit ja pillipiiparit ovat ensisijaisesti jalkaväen sotilaita, joiden seremoniallisena tehtävänä on soittaa paraateissa yms., eivätkä kuulu siis sotilassoittokuntiin. Skotti- ja irlantilaisrykmenteissä pillien sijaan käytetään säkkipillejä (Pipes & Drums) ja kevyessä jalkaväessä signaalitorvia (bugles). Rumpu- ja pilliryhmän johdossa on Drum major (ransk. Tambour-major, saks. Tambourmajor, suom. marssinjohtaja tai marssikapellimestari), joka on arvoltaan aliupseeri. Britannian kaartinrykmenttien soittokuntien marssiessa paraatissa tms. heitä johtaa Drum major, joka ei siis kuulu soittokuntaan. Muissa brittisoittokunnissa Drum Majorina toimii joku soittokunnan jäsen. Suomessa vastaavaa tehtävää hoitaa yleensä sotilassoittokunnan kapellimestari, joka saattaa olla arvoltaan jopa majuri. Tässä on siis suuri ero esim. britannialaiseen, yhdysvaltalaiseen, ranskalaiseen ja saksalaiseen perinteeseen, joissa marssinjohtaja on siis aliupseeri. Parhaiten marssinjohtajan tunnistaa hänen komentovälinään käyttämästään sauvasta.
Entisaikoina jalkaväki marssi siis pillien ja rumpujen tahdissa, mutta ratsuväki käytti torvia ja patarumpuja. Tänä päivänä esim. kahden edelleen toimivan brittiläisen ratsastavan soittokunnan kokoonpanossa on torvien lisäksi muitakin soittimia. Silti ratsuväen soittokunnilla on edelleen oma, selvästi tavallisista soittokunnista ylväästi erottuva soitinsa. Lähin ratsastava soittokunta löytyy Ruotsista, Suomen viimeinen ratsastava soittokunta jalkautettiin 1940-luvun lopussa.
Nykyiset isot sotilassoittokunnat eivät ole tietääkseni kovinkaan vanha ilmiö, vaikka esim. ottomaaneilla oli ns. janitsaarisoittokuntia. Modernien soittokuntien synty ajoittuu 1800-luvulle, kun soittimet kehittyivät ja etenkin Euroopassa soitinvalikoima monipuolistui. Eri armeijoiden marsseissa on kuultavissa ominaispiirteensä, esim. preussilaiset marssit eroavat aika paljon itävaltalaisista. Ranskalaisissa marsseissa käytetään usein paljon signaalitorvia ja voimakasta rummutusta, neuvostoliittolaiset marssit ovat melankolisessa mahtipontisuudessaan omaa luokkaansa. Erityisesti on mainittava muutama säveltäjä, joiden säveltämät marssit kuulostavat usein hyvin samanlaisilta: näitä ovat Yhdysvaltain "marssikuningas" John Philip Sousa, tunneitumpia brittimarsseja säveltänyt Kenneth J. Alford ja neuvostoliittolainen Semjon Tshernetski.
Sotilasmusiikkiin kuuluu erään määritelmän mukaan kaikki musiikki, jota sotilaat esittävät. Itse olen asian suhteen melko puritaaninen ja hyväksyn sotilasmusiikiksi paraatimarssit, seremoniamusiikin (kansallislaulut, iltasoitot yms.) ja marssilaulut. Sotilassoittokuntien esittämä kevyt musiikki ei ole mielestäni sotilasmusiikkia. Alkujaan sotilaat käyttivät signaalitorvia ja rumpuja viestinnässä: käskyt annettiin niiden avulla. Hiljalleen jalkaväen osastoihin alkoi ilmestyä rumpaleiden lisäksi pillipiipareita. Jalkaväen rumpu- ja pilliryhmät toimivat edelleen esim. Britannian armeijassa (Corps of Drums) ja Saksassa (Spielmannzug). On huomattava, että tänäkin päivänä brittien jalkaväkipataljoonien rumpalit ja pillipiiparit ovat ensisijaisesti jalkaväen sotilaita, joiden seremoniallisena tehtävänä on soittaa paraateissa yms., eivätkä kuulu siis sotilassoittokuntiin. Skotti- ja irlantilaisrykmenteissä pillien sijaan käytetään säkkipillejä (Pipes & Drums) ja kevyessä jalkaväessä signaalitorvia (bugles). Rumpu- ja pilliryhmän johdossa on Drum major (ransk. Tambour-major, saks. Tambourmajor, suom. marssinjohtaja tai marssikapellimestari), joka on arvoltaan aliupseeri. Britannian kaartinrykmenttien soittokuntien marssiessa paraatissa tms. heitä johtaa Drum major, joka ei siis kuulu soittokuntaan. Muissa brittisoittokunnissa Drum Majorina toimii joku soittokunnan jäsen. Suomessa vastaavaa tehtävää hoitaa yleensä sotilassoittokunnan kapellimestari, joka saattaa olla arvoltaan jopa majuri. Tässä on siis suuri ero esim. britannialaiseen, yhdysvaltalaiseen, ranskalaiseen ja saksalaiseen perinteeseen, joissa marssinjohtaja on siis aliupseeri. Parhaiten marssinjohtajan tunnistaa hänen komentovälinään käyttämästään sauvasta.
Entisaikoina jalkaväki marssi siis pillien ja rumpujen tahdissa, mutta ratsuväki käytti torvia ja patarumpuja. Tänä päivänä esim. kahden edelleen toimivan brittiläisen ratsastavan soittokunnan kokoonpanossa on torvien lisäksi muitakin soittimia. Silti ratsuväen soittokunnilla on edelleen oma, selvästi tavallisista soittokunnista ylväästi erottuva soitinsa. Lähin ratsastava soittokunta löytyy Ruotsista, Suomen viimeinen ratsastava soittokunta jalkautettiin 1940-luvun lopussa.
Nykyiset isot sotilassoittokunnat eivät ole tietääkseni kovinkaan vanha ilmiö, vaikka esim. ottomaaneilla oli ns. janitsaarisoittokuntia. Modernien soittokuntien synty ajoittuu 1800-luvulle, kun soittimet kehittyivät ja etenkin Euroopassa soitinvalikoima monipuolistui. Eri armeijoiden marsseissa on kuultavissa ominaispiirteensä, esim. preussilaiset marssit eroavat aika paljon itävaltalaisista. Ranskalaisissa marsseissa käytetään usein paljon signaalitorvia ja voimakasta rummutusta, neuvostoliittolaiset marssit ovat melankolisessa mahtipontisuudessaan omaa luokkaansa. Erityisesti on mainittava muutama säveltäjä, joiden säveltämät marssit kuulostavat usein hyvin samanlaisilta: näitä ovat Yhdysvaltain "marssikuningas" John Philip Sousa, tunneitumpia brittimarsseja säveltänyt Kenneth J. Alford ja neuvostoliittolainen Semjon Tshernetski.
Viimeksi muokannut ylläpidon jäsen: