Oma keho - ystävä vai vihollinen?

[Sienna]

Pauline Nordinin blogimerkintä sai minut miettimään ihmisten suhdetta omaan kehoonsa. Niille, jotka eivät jaksa linkkiä avata, Pauline on kirjoittanut kirjeen omalle keholleen. Kirjeestä käy hyvin selvästi ilmi, että Pauline pitää itseään ja kehoaan kahtena täysin eri olentona. Keho on ollut vihollinen, joka on taistellut Paulinen tahtoa vastaan, ja nyt Pauline on päättänyt tehdä sen kanssa sovun.

Mieleeni muistui Kutrin vanha blogimerkintä, jossa hän puhui sisäisestä kehokokemuksesta vs. ulkoisesta kehokokemuksesta. Sisäisellä kehokokemuksella tarkoitaan karkeasti ottaen sitä, miltä keho tuntuu, ja ulkoisella taas sitä, miltä se esimerkiksi näyttää peilistä katsottuna.

Jäin miettimään asiaa. Tälläkin foorumilla moni nainen (varsinkin kisaavat) on kertonut siitä, miten ei välillä aina ymmärrä omaa kehoaan. Lähes poikkeuksetta pettymyksen kohteena on ollut kehon ulkoinen olemus (eli esimerkiksi rasvan kertyminen puhtaasta syömisestä huolimatta) eikä sisäinen kehokokemus (esim. että kehon käyttäminen ei tuntuisi hyvältä -tähän on nyt hieman vaikea keksiä esimerkkiä). Mielestäni tässä on ristiriita ns. fitness elämäntavan kanssa. Olen itse käsittänyt ko. elämäntavan nimenomaan niin, että siinä pyritään ennen kaikkea sisäisen kehokokemuksen parantamiseen. Halutaan terveempi, voimakkaampi, notkeampi, paremmalta tuntuva vartalo, joka tottelee liikkumiseen annettavia käskyjä. Halutaan, että keho ja mieli ovat yhtä. Toisaalta ymmärrän hyvin, että fitneksessä se oma keho on ainut kilpailuväline. Voin ymmärtää, että samalla tavalla kuin formulakuski manailee sitä, ettei säätöjä saada sopivaksi, voi fitnessurheilija manata sitä, ettei saa viritettyä omaa kehoaan. Mutta joskus tuntuu ristiriitaiselta se, että koetaan elävänsä fitness elämäntapaa, kun tosiasiassa tärkein pyrkimys on kuitenkin saada ulkoisesti kaunis keho.

Nyt täytyy muuten todeta, etten tunne ainuttakaan kisaavaa naista henkilökohtaisesti. Voi olla, että joka ikiselle teistä sillä, miltä keho tuntuu, on huomattavasti suurempi merkitys kuin sillä, miltä keho näyttää, eikä kukaan koe kehoaan vieraaksi olennoksi kuten Pauline tuossa blogimerkinnässään. Netissähän tulee usein kerrottua helpommin niitä negatiiviä kuin positiivisiä kokemuksia.

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, pyrittekö te punttimimmit treenaamisella ja syömisellä parantamaan sisäistä vai ulkoista kehokokemustanne. Toisaalta eiväthän nämä tietenkään toisiaan pois sulje. Itse olen olosuhteiden pakosta tuijottanut tietokoneen ruutua tammikuun alusta alkaen 12-14 tuntia päivässä, kun työpäivän jälkeen jään työpaikalle kirjoittamaan gradua, jota teen myös kaikki viikonloput aamusta iltaan. Treenikerrat on 1 x viikossa + päälle kävelystä tuleva hyötyliikunta. Peiliin kun katsoo, veltostumisen näkee välittömästi. Tietenkin haluaan lihaksikkaan, ryhdikkään ja linjakkaan kropan. Silti paljon kamalampaa minulle on, ettei keho enää tunnu hyvälle. Se ei ole yhtä vahvan oloinen, askel ei jousta eikä minulla muutenkaan tunnu olevan siihen samanlaista suhdetta.

Mietteitä, punttimimmit?

 

[assis]

Mä en osaa jotenkin ajatella, että ruumiini jakautuisi jotenkin ulkoiseen ja sisäiseen. Tai ainakin ne liittyvät saumattomasti toisiinsa... Minulla on edelleen vahvana se ajatus, että jos ruumiini ei toimi kuten haluaisin, minä teen tai olen tehnyt jotain väärin. Kauan jaksoin kuitenkin inttää, ettei venyttely mitään auttaisi mihinkään, mutta venyttelyn aloittamisen jälkeen a)selkäni kestää taas treenaamista ja b)lihasarkuus treenin jälkeen on lähes olematonta ja kestää enintään päivän. Pitäisi vaan uskoa, että oman toiminnan tulosta tämä kaikki on terveellä ihmisellä.

Olen aina ollut aika laiheliini. Olen ollut tyytyväinen itseeni myös ulkoisesti, jaksanut tolkuttaa että kunhan treeni kulkee niin maailmassani kaikki on hyvin. Punttaamisen myötä on massaa kuitenkin tullut mutta silti, eihän 163/58-59 VOI edes KUVITELLA olevansa LIHAVA. No en minä toki ollutkaan, mutta kuitenkin kyllästyin lopulta "olen possu"-oloon, joka oli enemmänkin sisäistä kuin ulkoista. Peilissä näkyi ihan mukava kroppa ja kivat lihakset. Nyt 56-kiloisena minulla on taas aidosti tosi hyvä olo. Ulkoisesti muutos ei ollut kummoinen, mutta tämä sisäinen olo palkitsee. Niin, ja voihan se olla että ne äkillisesti kasvaneet lihakseni ovatkin vain vähentyneen rasvan ansiota.

Edit: Suhteeni ruumiiseeni on siis kuin ystävyys, suhde joka kestää kolhuja mutta palkitsee kun sitä hoitaa hyvin. Mä luotan siihen, että ruumiini palvelee minua uskollisesti, kunhan itse huolehdin siitä.

 

[Gillyanne]

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, pyrittekö te punttimimmit treenaamisella ja syömisellä parantamaan sisäistä vai ulkoista kehokokemustanne.

Sisäistä, ehdottomasti. Haenhan treeniltäni voimaa ja suorituskykyä, enkä mitään tietynlaista ulkonäköä. Toki hyvä kroppa on kiva bonus, sitä en kiellä, mutta se ei ole ollut treenaamiseni ensisijainen motivaattori enää muutamaan vuoteen. Ja täytyy sanoa, että fokuksen siirtäminen ulkonäköseikoista suorituskykyyn oli niin fysiikkani kuin psyykenikin kannalta yksi elämäni parhaita päätöksiä.

 

[Meltem]

Mielestäni ei sisäinen ja ulkoinen kokemus sulje toisiaan pois kehon muokkauksessa ja sitä miltä se tuntuu. Vaikka joku treenaisi tietoisesti vain ulkomuotoa silmälläpitäen, on todennäköisesti sen taustalla jonkinlainen sisäinen tarve ja motiivi (tiedostamaton). Se voi liittyä johonkin ihan muuhun juttuun, sillä ehkä kompensoidaan jotain lukkoja ja traumoja. Sitten kärjistyneemmin aihe/tavoite pahenee, kun mennään ulos tietyistä rajoista - astutaan erilaisten syömishäiriöiden puolelle.

Ja toisaalta se, että ei ole kiinnostunut siitä mitä syö ja miten liikkuu tai mitä painaa tai mikä on kehon koostumus tai miten voi fyysisesti (=henkisesti) on myös valinta ja varmasti tuntuu ihmisen kokemuksessa omasta kehostaan!

Mielenkiintoinen aihe kaikenkaikkiaan. Ja kun sielu ja ruumis on yhtä eikä niitä voida erottaa;)

 

[Taskuamatsoni]

Sisäistä, ehdottomasti. Haenhan treeniltäni voimaa ja suorituskykyä, enkä mitään tietynlaista ulkonäköä. Toki hyvä kroppa on kiva bonus, sitä en kiellä, mutta se ei ole ollut treenaamiseni ensisijainen motivaattori enää muutamaan vuoteen. Ja täytyy sanoa, että fokuksen siirtäminen ulkonäköseikoista suorituskykyyn oli niin fysiikkani kuin psyykenikin kannalta yksi elämäni parhaita päätöksiä.

Näinikkään, oli kuin omalta näppikseltä.

 

[Amaryllis]

Mulla on ainakin liikunnan lisäyksen motiivit olleet alunperin ulkonäköön liittyviä, mutta kyllä meistä kropan kanssa on sydänystäviä tullut. Ennen keho oli vaan joku möykky mitä piti raahata mukana, mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana on alkanut löytyä kunnioitusta ja ihailua sitä kohtaan, miten hieno vekotin se kroppa loppujen lopuksi on ja miten upeisiin asioihin se pystyy. Ennen huomasi ne negatiiviset asiat (ja lähinnä vain ne), kuten läskit, kolotukset, iho-ongelmat jne, nyt taas huomaa paremmin kaiken positiivisen ja tietenkin edistysaskeleet.

 

[KatiP]

Niinkun Gilly ylempänä sanoo niin voimaa ja suorityskykyä on tilauksessa - ok, lisäksi olkapäät ulkonäköpuolelta .

Kun on välillä kunnolla kipeä, niin se miltä keho tuntuu alkaa korostua aika lailla. Toisaalta kun itselläni on perhe ja työ niin liikunta on korvaamaton apu viemään ajatukset välillä muualle ja pitämään työpäivät kohtuullisen mittaisina (work-a-holic?). Kulttuuri ei suuremmin kiinnosta, hienompia elämyksiä saa raudan nostelusta; ja enempi on yleensä parempi :whip: .

 

[Faidra]

Mulle alunperin suurimpia innoittajia oli elinvoimaisen, urheilullisen näköinen kroppa. Sitä lähdin havittelemaan terveempien elämäntapojen kautta ja sen kautta olen löytänyt tästä hommasta myös sen henkisen puolen, jolla on nykyään valtavan suuri merkitys. kuten Sienna tuossa ekassa viestissä kirjoitti, on minunkin tavoitteeni tässä: "Halutaan terveempi, voimakkaampi, notkeampi, paremmalta tuntuva vartalo, joka tottelee liikkumiseen annettavia käskyjä. Halutaan, että keho ja mieli ovat yhtä." Mulle äärettömän tärkeä pitkän tähtäimen tavoite tässä hommassa on balanssin löytäminen. Kun pohjalla on ollut syömisongelmia, painonnousua sen johdosta jne. niin tällä hetkellä pidän hirveän tärkeänä just sitä että löytäisin sen tasapainon henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin välillä. Sitä etsitään edelleen, hakemalla niitä juuri minun keholleni parhaita tapoja syödä ja treenata.

Sellaista etsikkoaikaahan tämän lajin parissa saa viettää usein pitkäänkin. Aika harvassa on varmaan ne, joille löytyy ne omalle keholle parhaat metodit kuin taikaiskusta. Mä olen välillä ollut ihan älyttömän turhautunut juuri tuon takia, kun tuntuu että minussa on jotain vikaa, koska sellaiset yleiset oletukset esim. ruokavalion suhteen ei vain päde. Se on kyllä aiheuttanut välillä melkoista vihaa omaa kroppaa kohtaan, kun olen luullut tekeväni "oikein" ja tulos on ollut väsynyt ja flegmaattinen olo ja epämiellyttävä painonnousu. Nuo asiat mielestäni eivät todellakaan ole niitä, joihin "terveellisellä fitness-elämäntavalla" pyritään. Näiden kokemusten myötä olen joutunut muuttamaan ajattelumallejani aika lailla ja hyväksymään sen, että ne samat jutut nyt eivät vaan mun kohdalla sitten toimi. Jos haluaa, että asiat pysyy ennallaan, ei kannata muuttaa mitään... ja jos haluaa, että asiat muuttuvat, on itse tehtävä kurssimuutos ja alettava tekemään asioita eri tavalla.

Mulle on tärkeää että nautin siitä mitä teen. Ruokavaliomuutoksen myötä mulla on taas energinen olo ja tunnen intohimoa tätä lajia kohtaan... se on tosi makea fiilis. Ei vain siksi, että kroppa muokkautuu ja muuttuu aina lähemmäs sitä omaa unelmavartaloa, joka alunperin elämäntapamuutoksen tavoitteena oli - vaan siksi, että laji vaatii itsensä haastamista joka päivä, haaveilun muuttamista tekemiseksi, rajojen rikkomista ja omaan itseensä paremmin tutustumista ja kehon ja pään tarkempaa kuuntelemista.

 

[angelo]

Nostan tän ketjun, kun se alkoi puhuttelemaan itseäni...

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, pyrittekö te punttimimmit treenaamisella ja syömisellä parantamaan sisäistä vai ulkoista kehokokemustanne.

Veikkaan, että suurin osa puntille ekaa kertaa suuntaavista ihmisistä menee sinne kohentamaan ulkoista olemustaan. Tietysti jokainen tietää, että pidemmällä tähtäimellä liikunta vaikuttaa myös yleensä hyvinvointiin ja mieleen, mutta tuskin kovin monella aloittelijalla on ensimmäisenä mielessä, että "mä meen salille, jotta mun sisäinen kokemus kehostani vahvistuisi". Tai en tiedä, voi olla että nykyään jo osataan ajatella näin syvällisesti kun liikunnan positiivisista vaikutuksista aletaan olla yleisesti tietoisempia?! Ihminen on kuitenkin aika pinnallinen olento ja luulen, että salin tulokkaiden pääpointtina on lähes poikkeuksetta ulkonäön parantaminen.

Muistan, kun itse menin ekaa kertaa salille. Kuntosaliohjaaja teki mulle aloittelijan ohjelmaa ja kyseli, millaiset tavoitteet mulla oli. Mä ihmettelin, mitä se tollasia kysyy - eikö se nyt oo itsestään selvää miks salille mennään?! :D No siinä vähän aikaa mietin ja sanoin että kuntoa vois tietty kohentaa ja kroppaan saada vähän urheilullista näköä (silloin en haaveillut mistään lihaksista). Itselle ei tuolloin tullut ainakaan mieleen, että hakisin salilta vahvistusta sisäiseen kehonkokemukseeni. Tosin, olin aika nuori eli en senkään puolesta ajatellut asiaa sen kummemmin.

Tietysti ajan kanssa ja tavoitteiden muokkautuessa tietoisuus omasta kehosta on myös kehittynyt ja siitä on tullut entistä tärkeämpi asia. Mun mielestä (tai ainakin itseni kohdalla) noi kaksi asiaa; kehon sisäinen kokemus ja kehon ulkonäkö, kulkevat käsi kädessä!

Olen itse käsittänyt ko. elämäntavan nimenomaan niin, että siinä pyritään ennen kaikkea sisäisen kehokokemuksen parantamiseen. Halutaan terveempi, voimakkaampi, notkeampi, paremmalta tuntuva vartalo, joka tottelee liikkumiseen annettavia käskyjä. Halutaan, että keho ja mieli ovat yhtä..

Noi asiat edustaa mun mielestä nimenomaan fitnessiä elämäntapana. Fitness kisalajina sen sijaan painottaa enemmän kehon ulkoista olemusta. Kehon sisäinen kokemus on vaan ja ainoastaan kisaajan omassa päässä, sitä ei tuomarit tai kukaan muu näe muussa kuin kisaajan itsevarmuudessa ja tämä vaikuttaa varmasti myös kisoissa pärjäämiseen! Moni ei tuu varmaan ajatelleeks, että vaikka fitness on puhtaasti estetiikka- ja ulkonäköpainotteinen laji, niin siinä on se oma psyykkinen puolensa (nimenomaan sisäinen kehonkokemus) mitä ilman ei voi lajissa pärjätä

 

[Latz]

Nostan tän ketjun, kun se alkoi puhuttelemaan itseäni...



Veikkaan, että suurin osa puntille ekaa kertaa suuntaavista ihmisistä menee sinne kohentamaan ulkoista olemustaan. Tietysti jokainen tietää, että pidemmällä tähtäimellä liikunta vaikuttaa myös yleensä hyvinvointiin ja mieleen, mutta tuskin kovin monella aloittelijalla on ensimmäisenä mielessä, että "mä meen salille, jotta mun sisäinen kokemus kehostani vahvistuisi". Tai en tiedä, voi olla että nykyään jo osataan ajatella näin syvällisesti kun liikunnan positiivisista vaikutuksista aletaan olla yleisesti tietoisempia?! Ihminen on kuitenkin aika pinnallinen olento ja luulen, että salin tulokkaiden pääpointtina on lähes poikkeuksetta ulkonäön parantaminen.

Muistan, kun itse menin ekaa kertaa salille. Kuntosaliohjaaja teki mulle aloittelijan ohjelmaa ja kyseli, millaiset tavoitteet mulla oli. Mä ihmettelin, mitä se tollasia kysyy - eikö se nyt oo itsestään selvää miks salille mennään?! :D No siinä vähän aikaa mietin ja sanoin että kuntoa vois tietty kohentaa ja kroppaan saada vähän urheilullista näköä (silloin en haaveillut mistään lihaksista). Itselle ei tuolloin tullut ainakaan mieleen, että hakisin salilta vahvistusta sisäiseen kehonkokemukseeni. Tosin, olin aika nuori eli en senkään puolesta ajatellut asiaa sen kummemmin.

Tietysti ajan kanssa ja tavoitteiden muokkautuessa tietoisuus omasta kehosta on myös kehittynyt ja siitä on tullut entistä tärkeämpi asia. Mun mielestä (tai ainakin itseni kohdalla) noi kaksi asiaa; kehon sisäinen kokemus ja kehon ulkonäkö, kulkevat käsi kädessä!



Noi asiat edustaa mun mielestä nimenomaan fitnessiä elämäntapana. Fitness kisalajina sen sijaan painottaa enemmän kehon ulkoista olemusta. Kehon sisäinen kokemus on vaan ja ainoastaan kisaajan omassa päässä, sitä ei tuomarit tai kukaan muu näe muussa kuin kisaajan itsevarmuudessa ja tämä vaikuttaa varmasti myös kisoissa pärjäämiseen! Moni ei tuu varmaan ajatelleeks, että vaikka fitness on puhtaasti estetiikka- ja ulkonäköpainotteinen laji, niin siinä on se oma psyykkinen puolensa (nimenomaan sisäinen kehonkokemus) mitä ilman ei voi lajissa pärjätä

Kommentoimpa minäkin tätä...

Itse myöskin menin salille ensimmäistä kertaa heilumaan no,öö hyvä on jotain harrastaa ja tähtäimessä tietenkin se oma(hoikka)unelmavartalo.Lihakset...öö ei naisilla sellasia kuulu olla!

No siinä aikani pyöriessäni ja lajin sisälle päästyäni tajusin sen mielettömän sisäisen fiiliksen kun salilla rautaa sai lisätä ja esiin tuli ensimmäinen lihas...juu jostain siltä se putkahti ja sitähän sitten alettiin kauhealla raivolla oikeen kunnolla sieltä esiin kaivamaan:D Ruokaa oli lisättävä että jaksoi ja reenejä alkoi oikeen ajatuksen kanssa suunnittelemaan.

Se sisäinen hyvä olo tulee siitä kun treeni on sujunut->väsynyt mutta onnellinen fiilis Ja kun välillä kattoo itseään peilist ja toteaa et juma joku mieletön mimmi katsoo sielt takas, ja se fiilis kestää koko päivän ni silloin tunnen sitä ulkoista mielihyvää. Sisäinen on tärkeämpää mutta kulkee aika paljon käsi kädessä nuo kaksi. Toinen saattaa vetää toista ylös tai alas...

Mutta mieletön laji,olen ihan in löööööv<3

 

[Maailmall3]

Syömishäiriötaustaisena oma keho on sekä että: ystävä ja vihollinen. Sairastin lukioaikaan anoreksiaa ja sen seurauksena oikein syöminen on välillä tuskaa ja äärimmäisen vaikeaa.

Olen treenannut nyt jonkin aikaa säännöllisesti ja "oikein". Ammattilaisen tekemällä ohjelmalla ja ruokavaliolla. Vaikka huomaan, että tuloksia tulee juuri näin, syömällä usein ja ennenkaikkea riittävästi niin välillä joku piru tuolla takaraivossa sanoo, että taasko sinä syöt ja tulee ällöttävä olo :urjo: Lukioaikaan kun päivässä saatoin juoda muutaman kupin kahvia ja syödä salaatin. Muutos siihen on (onneksi ) merkittävä.

Välillä on kausia, että peilistä kattoo ihan kivan näköinen ja hyväkroppainen, ennenkaikkea terve ja vieläpä urheilullinen ihmislapsi Ja nykyään näitä kausia on pääosa siitä miten koen kehoni. Eli luulen, että kehosta on pikkuhiljaa tulossa ystävä :hyvä:

Onhan tämä laji (tavoitteellinen treenaaminen salilla) kieltämättä aika ulkonäkökeskeistä ja siitä peilistähän sen kehityksen aika hyvin näkee. Olen täysin koukuttunut ja rakastunut lajiin ja eteenpäin mennään pikkuhiljaa kovan treenin ja oikean ruokavalion turvin

Tulipa sekava kirjoitus, kirjoitan tätä töiden lomassa :evil:

 

[Mayflower]

Minulle oma kroppa on ehdottomasti ystävä. Olkoonkin, ettei ole juuri lihaa eikä muotoja eikä mitään, mutta se toimii niin kuin pitää (kerrankin en ole ollut koko ajan sairaana) ja muistuttaa miuta siitä, että olen isäni tytär. Olen tullut siihen tulokseen, että muutan ne asiat, jotka voin. Ne, joita en voi muuttaa, hyväksyn.

 

[^Hebe^]

Yhdyn täysin Mayflowerin joka sanaan, ihan tätä "isäni tytär" letkautusta myöten. Tilanteeni on juurikin samanlainen. Meistä tulisi hyvä treenitiimi.

 

[lakisha]

minulle keho on ollut sekä ystävä, että vihollinen. ennen oli punttailun ja kaiken liikunnan taustalla oli ajatus paremmän näköisestä vartalosta ja homma oli usein hampaiden kiristelyä. sitten kun tajusin höllätä vähän niin huomasin miten hyvä fiilis on treenin jälkeen, tai miten lenkki auttaa purkamaan ajatuksia tai pahaa oloa, tuli liikkumisesta ihan erilaista, nautinnollista. on mulla edelleenkin ulkonäkötavoitteita, mutta ne ei ole etusijalla, vaan hyvä fiilis liikunnasta, ja omasta kehosta.
juuri tuo mitä mayflower sanoi: ne asiat, joita ei voi muuttaa, on hyväksyttävä. sitten voi keskittyä niihin mitä voi muuttaa.

 

[Kylli]

Kuuluuko tähän "punttimimmeilyyn" välttämättä se oman keho ulkopuolelta katsominen? Usein kun lukee tätä palstaa, niin tulee sellainen fiilis että ihmiset puhuvat kropastaan kuin auton moottorista. Ei minä-muodossa vaan se-muodossa. Kisadieetti on tämän äärimmäinen versio, kun kaikki omat tuntemukset on pakko tukahduttaa. Toimiiko sellainen ajattelu kuitenkaan pidemmän päälle? Tai jos toimii, tuleeko siitä onnelliseksi? Varsinkin harrastajana olisi hyvä oppia hyväksymään se, ettei niitä äärimmäisyyksiä (kuten kisadieettiä tai sitä että treenataan vammautumisen rajoilla) tarvita oikeastaan koskaan.

 

[vilma-liina]

En tiedä, osaanko selittää tätä ymmärrettävästi, mutta koitetaas Itelläni punttiharrastus ei lähtenyt ulkonäöllisistä tavoitteista, eikä myöskään voiman tms. hakemisesta, vaan motiivi oli nimenomaan vain harrastaa jotain vartalolle ja luonnolle sopivaa. Ei mitään joukkuejuttuja, eikä ryhmäliikuntaa, vaan sellaista, jota pystyy tekemään silloin kun itselle parhaiten sopii ja jossa pystyy keskittymään vain omaan itseensä.

Voi olla vaikea uskoa tai ymmärtää, että edelleenkään en treenaa ulkonäköä varten, vaan siksi, että että treenistä saa hiton hyvän olon ja ilman treenaamista tulen levottomasti, liikaa ylimääräistä energiaa ilmeisesti

Vaikka kisajuttuihin liittyy toki nimenomaan se, että kropan pitäisi olla kunkin lajin arvostelukriteereitä mahdollisimman paljon vastaava, niin se "täydellisyyden vaatimus" antaa vain suuntaa sille, millaista se treeni sitten on, mitä lihasryhmiä painottaa enemmän jne. Kisahomma, eli lähinnä se dieetti on itseasiassa se "pääasia" kisaamisessa ja se treenaamisen tulos ikäänkuin sivutuote ja kisadieetti on itselleni aina enemmänkin näytön paikka itsekurista ja päämäärätietoisesta toiminnasta ja se lavalle nouseminen taas kilpailuvietin toteuttamista.

Ehkä tästä syystä en viihdy siinä kisakehossa, eikä se tunnu itselle luontaiselta olomuodolta. Ja mm. se on yksi iso syy siihen, miksi en kilpaile aktiivisemmin tai yleensäkään enemmän "tosimielellä". Jos treenaisin nimenomaan ulkonäölliset tavoitteet kirkkaimpana tähtenä, niin todennäköisesti pitäisin itseni tiiviimmässä kunnossa koko ajan.

Itselläni on siis reilusti erillään kisaminä ja siviiliminä, samoin kuin kisakroppa ja siviilikroppa. Ja kyllä tää keho tähän asti on ollut ystävä, mutta tiedä sitten, jos se ei enää suostuiskaan tottelemaan tai toimimaan niinkuin pitäis.

 

[Mayflower]

Yhdyn täysin Mayflowerin joka sanaan, ihan tätä "isäni tytär" letkautusta myöten. Tilanteeni on juurikin samanlainen. Meistä tulisi hyvä treenitiimi.

Haha, joo :D

 

[Looza]

Sisäistä, ehdottomasti. Haenhan treeniltäni voimaa ja suorituskykyä, enkä mitään tietynlaista ulkonäköä. Toki hyvä kroppa on kiva bonus, sitä en kiellä, mutta se ei ole ollut treenaamiseni ensisijainen motivaattori enää muutamaan vuoteen. Ja täytyy sanoa, että fokuksen siirtäminen ulkonäköseikoista suorituskykyyn oli niin fysiikkani kuin psyykenikin kannalta yksi elämäni parhaita päätöksiä.

Jälleen kerran Gillyn kanssa samoilla linjoilla Ja sitten kun vielä muistetaan aina se fakta, että ihminen on kokonaisuus. Itse olen ainakin huomannut, että kun mieli voi hyvin, näyttää oma kehokin paremmalta- ja päinvastoin.

Sitten kun puhutaan kilpaurheilusta, on muistettava mm. Hulkin sanoin, että kilpaurheilu on aina erotettava ns. taviksen harrastamasta liikunnasta. Kilpaurheilu ei ole terveellistä, vaan kehon tms. äärimmilleen vientiä huippusuoritukseen tähdäten. Siksi on mielestäni vähän nurinkurista puhua "terveestä fitness-elämäntavasta" kilpailuihin tähtävään fitness-urheilijan kohdalla. Eikai nyt kukaan oikeasti väitä, että esimerkiksi naisella kuukautisten poisjäämiseen johtava dieetti on terveellistä? Tai että se on tervettä, kun kisojen jälkeiseen masennustilaan tarvitsee nappailla masennuslääkkeitä? (tämä on kärjistys, todellakin tiedän, ettei KAIKILLA kisaajilla, tai edes suurimalla osalla, näin ole)

Itselle tietynlaisen fitness-elämäntavan (inhoan tuota termiä, mutta se on kieltämättä aika kuvaava) noudattaminen tarkoittaa itselle mielekkäiden liikuntalajien monipuolista harrastamista ja säännöllistä ruokailua. Lajit valitsen mielen mukaan, tällä hetkellä puntti, hikijumpat, tanssitunnit ja pyöräily ovat ykkössuosikkeja. Kun tämän lisäksi ruokavalion pitää kohtuusiistinä ja proteiinipitoisena, jaksaminen on huipputasoa ja samalla tyytyväisyys omaan kehoon kasvaa jatkuvasti.

Eli kyllä, minun kohdallani kehoni on ehdottomasti ystävä Kiitos mm. punttitreenin ja tanssin, joka näin sivumennen sanoen on yksi parhaita asioita maailmassa :haart: