Miten mestareita tehdään

[AndyS]

Hieman ajatuksia siitä miten saadaan valmennettua mestaritason ottelijoita. Lajilla nyt ei ole niin väliä vaan periaatteet pätevät yleisesti. Toki painimisten lajiharjoittelu on sellaista mitä en itse niin hallitse enkä siitä siksi kirjoitakaan kuin ihan yleisesti. Puhun tässä nyt lähinnä Suomen tilanteesta.

Ensinnäkin on muutamia yleisiä juttuja jotka ovat edellytyksinä salille että sieltä ylipäätään voi tulla huippuja.

- Seuraan pitää saada useiden vuosien ajan jatkuva runsas sisäänotto. Niitä sitoutumishalukkaita yksilöitä, joilla on fyysiset ja psyykkiset edellytykset huipputasolle on vähän - vähemmän kuin yksi sadasta. Siksi porukkaa pitää saada sisään paljon ja heistä sitten seulotaan ne helmet.

- Peruskilpailutoiminta pitää pyöriä jatkuvalla syötöllä. Eli niitä enemmän tai vähemmän hyvillä edellytyksillä olevia tyyppejä ajetaan sisään kisatoimintaan niin että kaikki pitävät luonnollisena sitä että jos pyrkii edistymään lajissa niin siihen kuuluu kilpaileminen. Tätä kautta varmistetaan se että se helmi myös aloittaa kilpauran heti kun siihen kykenee.

- Ei pidä ajatella sitä yhtä mestaria vaan mestareita pitää pyrkiä tekemään useampia. Joku ei ehkä pääse korkeimmalle huipulle eri syistä mutta hän toimii hyvänä treeniparina paremmilleen ja myös uudemmille tulokkaille (näille hän on myös esimerkki) joista joku ehkä sitten nousee hyvinkin korkealle. Mestarien saleilla on aina myös useita "aika hyviä" ottelijoita, jotka jollain muulla salilla olisivat helposti ykkösnyrkkejä.

- Valmentajan pitää tuntea urheiluvalmennuksen perusteet. Siis peruskuntokaudet, kehon energiantuottomekanismit jne. Näistä riittää kuitenkin ihan perustason tuntemus eikä tarvitse olla guru.


Sitten itse harjoittelu.

- Uskon vahvasti pariharjoittelun autuaaksitekevään voimaan. Etenkin suomalaisessa systeemissä jossa treenaajat harjoittelevat paljon keskenään ja on yksi valmentaja joka koutsaa koko ryhmää. Hyvällä välineiden pidolla voidaan kehittää paljon samoja ominaisuuksia mutta ongelma on se että itse välineiden pito ei oikein kehitä mitään. Kun tehdään pariharjoittelua niin se joka toimii "vastustajana" harjoittelee myös ja kehittyy jossain muussa asiassa kuin päivän varsinaisessa aiheessa. Näin saadaan lähes tuplamäärä kehittävää harjoittelua verrattuna siihen että pidettäisiin vuorotellen välineitä. Lisäksi tilanne on usein realistisempi mm. etäisyyden suhteen kun treenataan lyöntipotkukombinaatioita. Niissähän lyöntimaalit ovat käytännössä usein liian lähellä verrattuna potkun osumakohtaan. Pariharjoittelu opettaa myös tähtäämään realistisesti liikkuvaan maaliin, olemaan iskujen kohteena häkeltymättä ja sillä on monia muitakin hyviä ominaisuuksia.

- Niitä lupaavimpia tapauksia pitää koutsata huolellisesti. Kun joku vaikuttaa siltä että hänestä voisi tulla ottelija ja vieläpä hyvä ottelija niin pahat perusvirheet pitää karsia pois mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Tällä säästetään uran aikana todella paljon aikaa. Ottelijalle pitäisi myös saada mahdollisimman nopeasti perusymmärrys siitä mitä kehässä pitää tehdä.

- Ottelemaan pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti kunhan taso on sellainen että homma on järkevää ja sopivan tasoisia vastustajia löytyy. Liikaa ei pidä suojella vaan tappioitakin saa tulla kunhan kaveria ei hakkauteta turhaan. Amatöörimatseissa on turha katsella mitään rekordeja vaan ne kovat ja tasaiset matsit kehittävät parhaiten. Ottelija ei myöskään pääse ylpistymään liikaa kun kisoissa on haastetta.

- Mahdollisimman tiivis yhteistyö muiden huippujen kanssa. Eli käydään leireillä ja sparraamassa naapurisalilla. Tämä tuo myös äkkiä mahdollisuuksia kun verkostoidutaan ja saadaan ehkä hyviä matsitilaisuuksiakin sen ansiosta.

- Sparrit. Itse uskon koviin sparreihin ihan siitä syystä että Suomessa ei yleensä käytännössä ole mahdollisuutta saada kisoja niin paljon kuin olisi hyvä. Kerroin vasta toisessa ketjussa valkovenäläisestä kundista jolla oli 21-vuotiaana 100 amatööri- ja 30 ammattilaismatsia potkunyrkkeilyssä. Eihän Suomessa kellään ole tuollaista sen ikäisenä vaan se on pikemmin erittäin kokeneen ottelijan koko uran saldo. Kovat sparrit ovat tärkeitä harjoituksia ja ne pitää siksi tehdä mahdollisimman hyvien parien kanssa ja mielellään valmentajan katsoessa päältä, koska niitä ei voi tehdä määrättömästi loukkaantumisriskin takia. Turha siis tuhlata niitä ja mahdollisesti hajottaa itseään huonon treenin takia.

Siinä muutamia. Jatkan myöhemmin.

 

[Vilu]

Sen mitä tässä nähnyt, kun ympäriinsä on tullut pyörittyä, että jos välineharjoittelusta järjestettäisiin kisat, niin suomalaiset olisi varmaan kärjessä. Saleilta löytyy aivan järkyttävän kovia, teknisiä ja nopeita pädilyöjiä- ja potkijoita, mutta sitten kun aletaan sparraan, niin tuntuu että kaveri ei olisi ikinä reeneissä käynytkään. Hästäg kärjistys.

Olen samaa mieltä, että pariharjoittelua, sekä sparria huomattavasti enemmän useampaan seuraan. Monessa bjj-seurassakin sparrataan lähes joka reeneissä, mutta pystylajeissa hädin tuskin kerran viikkoon, näin niinkun perusharrastajan näkökulmasta. Ei sen pystysparrinkaan aina tarvitse kovaa olla. Kevyempää ja enemmän.

 

[AndyS]

Niin jotta ei tulisi väärinkäsitystä niin en tietenkään ole itse valmentanut ketään mestaritasolle. Enkä itseasiassa ole kenenkään henkilökohtainen valmentaja. Mutta olen ollut muutaman oikeasti hyvän ottelijan treeniringissä mukana useammassa eri seurassa ja autellut monella tapaa - ja olen ollut myös MM-kisoissa huoltajana.

Tuo sparraaminen on juttu jossa on puolensa ja puolensa. Sanotaan että itse pitäisin hyvänä jotain sellaista että jos on vaikka 6 lajitreeniä niin niissä 4 treenissä sparrataan esim. 3 erää, yhdessä ei ollenkaan ja sitten pidetään yksi sparritreeni jossa on vaikka 12 erää. Tällöin eriä tulisi 24 viikossa. Nämä siis ajatuksena että on 2-3min erät. 12x5min olisi jo melko HC setti. Näistä ei tietenkään kaikki kovia mutta merkittävä osa.

Mutta siinä sparraamisessa parit on tosi tärkeitä. Etenkin kun puhutaan arvokisa- tai ammattilaistason jätkistä. Ei niille ole mitään iloa sparrata jonkun perusharrastajan kanssa. Enkä tarkoita edes mitään peruskurssilta suoraan tullutta vaan tämmöistä useamman vuodenkin pari kertaa viikossa treenannutta. Tasoero on sellainen ettei siinä kasva kuin korkeintaan peruskestävyys. Ja sitten kovissa sparreissa on se ongelma ettei ole mukava olla se salin toiseksi kovin jätkä. Se on nimittäin tosi kuluttavaa tälle mestarin vakiotreenipartnerille ottaa putkeen monta erää kovaa sparria paremman kaverin kanssa. Tuloksena on myös helposti psyykkisiä ongelmia kun kaveri alkaa luonnostaan alistua kun ei koskaan pärjää vaikka miten yrittää. Tässä tullaan itseasiassa siihen mitä sanoin ettei pitäisi yrittää rakentaa vain sitä yhtä mestaria vaan monta. Tällöin se ykkösnyrkki voi vuorotella sparreissa useamman kaverin kanssa.

Nyt tullaan sitten siihen ristiriitaan että hyvän urheilijan pitäisi olla itsekäs ja osata asettaa omat treenitarpeet muiden edelle. Mutta toisaalta kamppailulajeja treenataan aina porukassa joten tietty yhteisöllisyys on myös tarpeen että homma toimii. Sen huipun pitäisi siis osaltaan auttaa kavereita, neuvoa näitä parina ollessaan ja jos luottoparilla on vaikka tulossa matsi vasuria vastaan niin ykkösnyrkki ottaa hänen kanssaan muutaman erän vasurina ellei ole itsellä juuri matsi tulossa myöskin.

 

[Harja]

kirjottelen vähän aiheesta, vaikka en osaa ja suuri osa onkin oksennusta.

Esikuvat oli asia, mikä Andy postista jäi puuttumaan. Kaikillahan joka lajissa on joku roolimalli, oli se lätkää, jalitsua tai muuta. Ennen se meni sillä Rocky-teemalla, mutta nykyään tarvis tuleville kamppailijoille jo vähän uutta. Kyllähän ottelijoista voi ottaa mallia, mutta helpompi lajiin on tutustua blockbuster-elokuvien kautta. Eikö se Sylttyki oo päässy nyrkkeilyn kauniimpiengalleriin?

Sparraaminen on tärkeää, mutta ketään siellä ei saa "pieksää pilalle". Monissa paikoin ku oon pyöriny, niin saa vähän liian kovaa sparria, vaikka on väsyny. Kuvittelen, että sama saahaan tehtyä kevyessä sparrissa, mitä saahaan rankassa pistarilyönnissä.

Ite tosiaan niitä tyyppejä, jotka oli kylän toiseksi paras, mutta maestroa ei saanu päihitettyä ku hyvänä päivänä :D.

Tämmönen humalainen soperrus. Osaisin kirjottaa paremmanki

EDIT: Enkä korjaa kirjotusvirheitä

 

[AndyS]

Sitten valmentajalla tulisi olla päässään jonkinlainen lajianalyysi ja käsitys siitä miten huipputasolla pärjätään. Salikisaotteluiden voittaminen ei tapahdu ihan samalla tavalla kuin korkeammant ason otteluiden. Lähtien jo ihan sellaisesta että miten vastustaja tyypillisesti reagoi kun sitä lyö tai potkaisee. Maailmanmestari reagoi yleensä eri tavalla kuin ensimmäistä matsiaan ottava ja tämä pitää ottaa huomioon harjoittelussa. Ja tämä pitää perustua tietoon, ei arveluihin.

Nyt kun vastustajat tunnetaan pitää miettiä miten ne voitetaan eli kehittää sellainen taktiikka, joka ottelijan on mahdollista toteuttaa ja jolla voitto saavutetaan. Mutta ottelijoista ei toisalta saisi tehdä kopioita valmentajasta. FightSportissa oli vasta Riku Immosen hyvä haastattelu jossa hän puhui vahvuuksien kautta valmentamisesta. Eli pitäisi tarkkailla missä ottelija on hyvä. Siis siinä vaiheessa kun hän on vielä semmoinen perusottelija. Ja nimenomaan missä hän on hyvä luonnostaan, ei siksi että on treenannut sitä eniten. Matsit voitetaan ylivertaisilla vahvuuksilla, ei korjatuilla heikkouksilla. Esimerkkinä Daniel Forsberg joka on luonnostaan kovalyöntinen niin Immonen on valmentanut häntä siten että matsit ratkaistaan nimenomaan sillä iskuvoimalla.

Nyt tullaankin sitten siihen mikä erottaa jyvät akanoista eli valmentajan pitäisi pystyä opettamaan monenlaista tyyliä koska ei voi ennakolta tietää mitkä ne tulevan mestarin luontaiset vahvuudet on. Ja vielä osata analysoida sitä miten tällainen tietyt vahvuudet omaava ottleija pärjää paraiten minkäkinlaisille vastustajille. Ei ole helppoa ei. Jotkut on tietysti ratkaisseet tämän opettamalla vain sitä yhtä ja samaa tyyliä kaikille oppilailleen mutta tässä jää ne luontaiset vahvuudet käyttämättä ja lisäksi ottelijat on helppo matchmeikata.

 

[veijari]

Eli pitää sparrata ja tuntea lajinsa niin saadaan mestareita.

Sitten tuohon asenteeliseen ilmastoon on pakko huomauttaa että nyt haisee turhautuneisuuden voimalla, joku hieman parodinen "ennen oli paremmin" vivahde tässä ketjussa.
Vapaasti lainaten "1 /100, helmiä, seuloa, heti sioille, ja paritekniikkaa". Tuolla tyylillä voidaan Ihan Kokemuksesta kertoa että suurin osa jengistä kyllästyy viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa ettei ole saamassa valmennusta vaan "mahdollisesti seulottavana valmentajan unelmiin" tai siis käy harrastajakato, "kun pennuilla ei oo sitä aseennetta hei mitä mestaruuteen vaaditaan[tai ainakaan 100 sisäänotettua seurassa ja valmentaja odottaa Sitä Puuttuvaa Yksilöä"].

No maailmanmestareista en lähde sanomaan kun ovat niin kovia sällejä, mutta suomen tasolla "kuinka tehdä mestareita" kohta 1 taitaisi olla kamppailijan fysiikka. Sitten onkin jo aika erottuva kaveri kisoissa kuin kisoissa jos ihan oikeasti näyttää urheilijalta amatööri sm:ssä.

 

[ruiskukkatienlohikäärme]

FightSportissa oli vasta Riku Immosen hyvä haastattelu jossa hän puhui vahvuuksien kautta valmentamisesta. Eli pitäisi tarkkailla missä ottelija on hyvä. Siis siinä vaiheessa kun hän on vielä semmoinen perusottelija. Ja nimenomaan missä hän on hyvä luonnostaan, ei siksi että on treenannut sitä eniten. Matsit voitetaan ylivertaisilla vahvuuksilla, ei korjatuilla heikkouksilla. Esimerkkinä Daniel Forsberg joka on luonnostaan kovalyöntinen niin Immonen on valmentanut häntä siten että matsit ratkaistaan nimenomaan sillä iskuvoimalla.

Tästä ei voisi enempää samaa mieltä olla. Matsit voitetaan olemalla jollain osa-alueella vastustajaa parempi, mielellään ylivoimainen. Ei sillä että ollaan kaikessa ok.
Aika harvasta, huippuottelijasta kuulee kuvailuja tyyliin -"hän ei, tee virheitä ja perustekniikka on täydellinen". Järjestään huipuilla on jokin vahvuus jolla he voittavat ottelunsa sillä osa-alueella. Liian monesti näkee käyvän niin, kuinka salilla saadaan aikaiseksi ensimmäinen menestyjä, ja sitten kun suomenmestaruus on tällä tyylillä saavutettu, aletaan kaikkia muitakin kisaajia valmentaa saman muotin mukaan.

Näin syntyy ottelijoita, joista jo ottelutyylistä näkee suoraan miltä salilta ovat tulossa. Sitten on valmentajia jotka saavat ulosmitattua sen parhaan potentiaalin täysin erilaisista lahjakkuuksista, varmaan pohjois suomessa paras tässä nyrkkeilypiireissä ollut Lanton Matti joka noin muuten persoonana jakanut mielipiteitä kovastikkin mutta on tainnut sen yli 30 sm-mitallia olla valmentanut ja ottelijat ovat olleet kaikki aivan omalaatuisia ottelutyyliltään, fysiikaltaan ja kooltaankin.

Sparraaminen on tosiaan korvaamaton harjoitusmuoto, mutta tärkeintä minusta on saada siitä mitattua mahdollisimman hyvä tulos urheilijalle tekemällä se mahdollisimman järkevästi. Liian monesti näkee meininkiä että salilla sparrataan joka päivä, mutta sparrin aikana kukaan ei ole tilannetta katsomassa taikka neuvomassa, oletetaan että kaverit vaan kehittyvät siinä kun toisiaan mätkivät. Tehtäväsparri, kevyt hippailu ja kova sparri. Kaikilla tulisi olla paikkansa valmennuksessa eivätkä ne mitenkään poissulje toisiaan.
Itse ihmetellyt muilla foorumeilla törmättyäni keskusteluihin että minkälainen sparrausmuoto näistä on "paras". Nämä kaikki on työkaluja joita valmennuksessa tulisi käyttää tilanteen mukaan. Thaimaassa pojat ottaa matsin joka viikonloppu joten sparri yllättäen on viikoilla hyvinkin kevyttä, pohjois-amerikassa taas kiinnostus yksilölliseen valmennukseen ei ole niin suuri ja mennään "iron sharpens iron" asenteella että jätkät kehään ja eräkello päälle. Sitten suomessa katsotaan näiden kavereiden treenivideoita ja päätetään että kumpaa apinoidaan, miettimättä syitä ja seurauksia eri metodien takana.

Fysiikasta olen kyllä Veijarin kanssa hyvin samaa mieltä. Suomessa lähestulkoon kaikissa kamppailulajeissa näkee fyysisesti suoraansanottuna treenaamattomia ottelijoita. Tarkoitan että siis nimenomaan fyysisiä ominaisuuksia ei olla treenattu. Eiväthän ne vapari/potkunyrkkeilyskabat nyt mitkään crossfit kilpailut ole, mutta jos ottelija jaksaa hädin tuskin yhden leuanvedon, cooperin tulos on alle 3000m ja liikkuvuus on petri penkkipunnertajan tasolla niin turha niitä mitaleita on odottaa. Fysiikka on kamppailu-urheilussa mielestäni enemmänkin mahdollistavassa kuin suoritusta parantavassa roolissa. Fyysisesti hyvä urheilija ei ole siis automaattisesti hyvä ottelija, mutta ottelija ilman urheilijan fysiikkaa on kuin kilpa-auto ilman renkaita.

 

[risumies]

Ottamatta kantaa mestariden valmentamiseen varsinkaan lajiharjoittelun kannalta, niin fyysiseen harjoitteluun joku ajatus kuiten.

Varmaan yksi syy siihen, miksi ne puutteet fyysisissä ominaisuuksissa on monelle ne kompastuskivet, löytyy osittain myös valmennuspuolelta. Liikaa löytyy vielä tänäkin päivänä valmentajia, niin perinteisten kuin näiden uudempien lajienkin joukosta, joiden mielestä kaikki muu paitsi lajiharjoittelu ja lenkkeily on turhaa.

Ja kuiten kaiken harjoittelun pohjaominaisuudet on liikkuvuus ja lihasvoima. Jos nuissa on puutteita, ei kannata odottaa hurjaa kehitystä millään muullakaan osa-alueella. Toki myös lajiharjoittelun kautta nuo kehittyvät aloittelijoilla, muttei läheskään niissä määrin, kuin pienellä harjoittelun muokkauksella olisi mahdollista.

Ihan vain esimerkkinä (ja ehkäpä pikkasen kusiaispesää sohaisuna) nuo Ido Portalin kikkailut Conorin kanssa. Moni pitää niitä puhtaana pelleilynä, mutta onko ne sitä? Ei mun makuun, päinvastoin. Samallahan tuossa kikkailussa kehittyy se peruskestävyys ja/tai aerobinenkin, riippuen ihan millä sykkeillä/tehoilla nuita kikkailuja harjoitetaan. Mutta samalla kertaa lyödään heti kerrasta useampikin kärpänen niin sanotusti. Sykkeet siis pysyy helposti halutuilla tasoilla ja samalla voidaan kehittää liikkuvutta, lihaskuntoa, tasapainoa, silmä-käsi-jalka koordinaatiota jne. sen mukaan, mille nähdään olevan tarvetta tai mikä sopii mihinkin meneillään olevaan kauteen. Nuo harjoitukset kun voi olla joko kehittäviä, huoltavia tai palauttavia, siis lajiharjoitusten kannalta. Ja monipulisuutensa vuoksi, nuilla ei hinkata itsellee rasitusvammoja kovinkaan helposti, päinvastoin. saatetaan jopa päästä eroon muutamista jo vaivaavistakin.

Ja ei, tuolla ei tarkoiteta sitä, että jokaisen pitää vedellä tuntitolkulla tuollaisia kikkailuita kehittyäkseen, mutta löytyisikö nuiden parista kuiten jokaiselle sopivia harjoitteita niin alkulämmittelyihin kuin loppujäähdyttelyihin, joita kuiten tulee tai ainakin pitäisi tulla viikkotasolla kohtuu suuri määrä. Sekä tietenkin sitten ihan niihin oheisharjoituksiin peruskestävyysharjoituksista huoltaviin ja palauttaviin jumppiin? Aivan varmasti.

 

[AndyS]

Sitten tuohon asenteeliseen ilmastoon on pakko huomauttaa että nyt haisee turhautuneisuuden voimalla, joku hieman parodinen "ennen oli paremmin" vivahde tässä ketjussa. Tuolla tyylillä voidaan Ihan Kokemuksesta kertoa että suurin osa jengistä kyllästyy viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa ettei ole saamassa valmennusta vaan "mahdollisesti seulottavana valmentajan unelmiin" tai siis käy harrastajakato, "kun pennuilla ei oo sitä aseennetta hei mitä mestaruuteen vaaditaan[tai ainakaan 100 sisäänotettua seurassa ja valmentaja odottaa Sitä Puuttuvaa Yksilöä".

Ainakaan itse en kyllä ajatellut ihan näin. Toki se liikunnan yleinen väheneminen on huomioonotettava ilmiö mutta kyseessä on pikemmin jakautuminen hyväkuntoisiin ja huonokuntoisiin. "Ennen vanhaan" mikä minulle tarkoittaa 90-lukua ei kuitenkaan ollut sitä että porukkaa alkaa pyörryttää peruskurssin ensimmäisissä treeneissä kun nykyään se on ihan tavallista. Mutta ei ne oikeasti hyväkuntoiset sen parempia tai yleisempiäkään olleet kuin nykyään, näitä ok-kuntoisia vain oli enemmän ja tosi huonokuntoisia vähemmän.

Mutta tuo asenne on kyllä ongelma jos jäädään odottamaan sitä "synnynnäistä mestaria". Tuloksena on se että kun se helmi (en puhu mielellään lahjakkuuksista) sitten tulee ja sitä aletaan valmentaa niin sillä on treenikavereina pelkkiä harrastelijoita eikä mitään esimerkkiä siitä miten pitäisi treenata ja edetä uralla. Ei. Vaan pitää rakentaa se treeniporukka. Suurimmasta osasta näkee jos suoraan että ihan huipputasolle ei ole asiaa mutta jonnekin SM-tasolle pääsee kyllä riittävällä oikealla treenauksella kuka hyvänsä perusterve ihminen jolla vain psyyke kestää (mikä tosin pudottaa pois 80%). Mutta se keskinkertainenkin ottelija voi olla esikuva tulevalle mestarille tämän tullessa peruskurssilta ja opettaa hänelle perusasioita. Se kilparyhmä on kuin pyramidi, huippu ei nouse korkealle jos perusta ei ole laaja.

No maailmanmestareista en lähde sanomaan kun ovat niin kovia sällejä, mutta suomen tasolla "kuinka tehdä mestareita" kohta 1 taitaisi olla kamppailijan fysiikka. Sitten onkin jo aika erottuva kaveri kisoissa kuin kisoissa jos ihan oikeasti näyttää urheilijalta amatööri sm:ssä.

Tästä pitää olla hieman eri mieltä. Tai no siis kun en tässä varsinaisesti edes tarkoita SM-tasoa jolle pääsemiseen ei tarvitse olla mikään huippu-urheilija. Mutta minusta sellaisia tyyppejä joilla on hyvä fysiikka ja puutteelliset taidot on paljon enemmän kuin sellaisia joilla olisi hyvät taidot mutta puutteellinen fysiikka. Kaikkein eniten on tietysti niitä joilla on sekä puutteelliset taidot että puutteellinen fysiikka.

Ongelma johtuu siitä että tyypillinen SM-tason kilpailija on päätynyt lajin pariin niin että hänellä ei ole urheilutaustaa nuoruudesta ja sitten parikymppisenä opiskelijana on etsitty uutta harrastusta, päädytty potkunyrkkeilyyn, thainyrkkeilyyn tai vapaaotteluun ja innostuttu siitä. Motivaatiokaan ei ehkä kanna ihan siihen 10-12 viikkotreeniin vaan se on pikemmin 5-6. Nyt ongelma ei ole puutteellinen fysiikka jota kyllä on vaan se ettei siitä tyypistä ylipäätään voi tehdä mitään kovin suurta. Poikkeuksena lähinnä luonnostaan todella kovaa lyövät raskaan sarjan ottelijat. Naisten taso on heikompi ja homma muutenkin vähän erilaista joten siellä voi pärjätä aikuisiällä aloittaneenakin mutta miehissä ei. Treeniä tosin pitää tehdä paljon.

Mutta jos halutaan päästä MM-tasolle niin ihan kriittistä on saada porukka salille nuorempana. Lapsiryhmiä en pidä järkevänä koska lapset yleensä lopettavat treenaamisen viimeistään teini-iässä mutta 12-17v. on se ikäryhmä mitä pitäisi saada sisään mahdollisimman paljon. Ja näistä ennenkaikkea niitä joilla on jo jotain urheilutaustaa. Ihan sama mitä kunhan ne liikunnalliset valmiudet on kunnossa ja mielellään on vielä totuttu siihen että treenaaminen on rutiininomainen osa arkea.

Olen postannut tänne jonkin verran Lauri Suomelan videoita ja kaverin suorituskykyhän on varsin vaikuttava. Se perustuu nimenomaan siihen että hän on ollut kilpaurheilija 6-vuotiaasta alkaen. Aluksi salibandyssa ja siitä 13-vuotiaana potkunyrkkeilyyn ja siellä henkilökohtaista valmennusta vuosikaudet. Tämä on se millä luodaan edellytykset sille että (aikuisten) huipputasolla voi menestyä, aika näyttää tuleeko menestystä. Nyt kun katson meidän treeniryhmän lupaavimpia uusia tulokkaita niin siellä on 5 henkeä iältään 14-17v. joissa on kaksi entistä voimistelijaa, breikkaaja/suunnistaja, jalkapalloilija ja yksi seuratoiminnan ulkopuolella "aina vähän kaikkea liikkunut". Jospa näistä löytyisi se huippu.

 

[Harja]

'

Olen postannut tänne jonkin verran Lauri Suomelan videoita ja kaverin suorituskykyhän on varsin vaikuttava. Se perustuu nimenomaan siihen että hän on ollut kilpaurheilija 6-vuotiaasta alkaen. Aluksi salibandyssa ja siitä 13-vuotiaana potkunyrkkeilyyn ja siellä henkilökohtaista valmennusta vuosikaudet. Tämä on se millä luodaan edellytykset sille että (aikuisten) huipputasolla voi menestyä, aika näyttää tuleeko menestystä. Nyt kun katson meidän treeniryhmän lupaavimpia uusia tulokkaita niin siellä on 5 henkeä iältään 14-17v. joissa on kaksi entistä voimistelijaa, breikkaaja/suunnistaja, jalkapalloilija ja yksi seuratoiminnan ulkopuolella "aina vähän kaikkea liikkunut". Jospa näistä löytyisi se huippu.

Eli suljet tämän asian sillä, että nuorena on alotettava ja sen jälkeen vasta se treenaaminen alkaa?

 

[AndyS]

No ainakin 14-vuotiaasta jolla on 5-8 vuoden kilpatason palloilutausta on huomattavasti helpompaa tehdä huipputason kamppailu-urheilija kuin 20-vuotiaasta joka on lähinnä käynyt kaverien kanssa joskus pelaamassa squashia kerran viikkoon. On olemassa poikkeuksia mutta ne ovat poikkeuksia eikä sitä toimintaa oikein voi rakentaa sellaisten varaan. Mutta näistä 20-vuotiaista voi ja kannattaa rakentaa niitä keskitason ottelijoita.

 

[Harja]

Näinhän se menee, ja kaikkihan sen varmaan tietää?

Voihan siitä keskustella, miten tehään mestareita, mutta eikö sekin ole aika yksilökohtaista?

EDIT: pienensin tuon tekstin ja en osaa muuttaa takasi.

 

[ruiskukkatienlohikäärme]

No ainakin 14-vuotiaasta jolla on 5-8 vuoden kilpatason palloilutausta on huomattavasti helpompaa tehdä huipputason kamppailu-urheilija kuin 20-vuotiaasta joka on lähinnä käynyt kaverien kanssa joskus pelaamassa squashia kerran viikkoon.

Toki näin, mutta tätä tuntuu pidettävän suomessa miltein sääntönä, ettei 20 vuotiaasta huippua tehdä. Esim, vapaaottelussa nyt kuitenkin on useampia UFC-tason ottelijoita ja jopa mestareita koulittu 20 vuotiaana ensimmäistä kertaa kamppailusalille saapuvista kavereista. Tämä johtuu puhtaasti siitä että kavereilla ollut kovat taustat muista urheilulajeista ja nimenomaan fyysisiä ominaisuuksia on tullut monipuolisesti harjoiteltua. 18 vuotiaana kamppailusalille saapuva 8 vuoden telinevoimistelu taustalla oleva jantteri on omassa silmissä paljon enemmän mestariainesta kun vastaava kaveri taustalla 8 vuotta räkäpääsparria paikallisessa nyrkkeilyseurassa.

 

[AndyS]

No joo. Se vain että näitä 20v. kilpavoimistelijoita tulee salille aika paljon vähemmän kuin 13-vuotiaita jalkapalloilijoita. Ja kuten sanoin niin minusta jokaisen halukkaan kohdalla pitäisi lähteä menemään niin pitkälle kuin rahkeet riittää. Jos ne riittää loppuun asti niin sen parempi. Suomessa on vähän se ongelma että maan ykköslaji jääkiekko ei ole kauhean hyvä pohja kamppailulajeihin ja ex-kiekkoilijat harvoin ryhtyvät muutenkaan kamppailijoiksi jos lopettavat armeijaiässä huomattuaan etteivät halua/pysty ammattikiekkoilijoiksi.

Kun yleisesti harrastus menee sillä tavalla että lapsena aloitetaan joku juttu mihin vanhemmat vie. Jos tämä ei lopahda ihan alkuunsa niin yleensä se loppuu teini-iässä jolloin aletaan etsiä omaa identiteettiä ja jotain omaa hommaa mikä kiinnostaisi. Tässä on se paikka missä ne pitäisi saada mukaan kamppailusalille. Jos henkilö jatkaa sitä lapsena aloitettua lajia teini-iän jälkeen hän on yleensä siihen jo niin sitoutunut että tekee siinä jonkinlaisen aikuisuran. Tai jos lopettaa niin lopettaa siksi että haluaa keskittyä opiskeluihin tms. eikä siksi ole kiinnostunut kilpaurheilusta toisessa lajissa.

Aina on poikkeuksia mutta tämä on mielestäni syy siihen että niitä 20v. aloittaneita huippuja on vähän. Sikäli Suomen systeemi toimii hyvin että tällaiselle aikuisiällä aloittaneelle on helppo saada tasaisia otteluita uran alkuvaiheissa.

 

[siipeilijä]

- Uskon vahvasti pariharjoittelun autuaaksitekevään voimaan. Etenkin suomalaisessa systeemissä jossa treenaajat harjoittelevat paljon keskenään ja on yksi valmentaja joka koutsaa koko ryhmää. Hyvällä välineiden pidolla voidaan kehittää paljon samoja ominaisuuksia mutta ongelma on se että itse välineiden pito ei oikein kehitä mitään..

Eikö kuitenkin edistynyt välineidenpitäjä kykene harjoittelemaan esimerkiksi liikkumista pitäessään välineitä? Tämä tietysti sillä ehdolla, että sen, jolle välineitä pidetään harjoitus mahdollistaa tämän. Mitä mieltä olet? Muuten samaa mieltä, että pariharjoittelu on pääsääntöisesti järkevämpää.

Haluaisin Andyltä kysyä, että etkös sinä aloittanut kilpailemiseen tähtäävän harjoittelun vasta lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta? Siihen nähden teit mielestäni kuitenkin kunnioitettavan kilpauran, vaikka mm-tittelit jäivätkin saavuttamatta. Ne eivät varmaan missään vaiheessa toki olleet realistisena tavoitteenakaan. Asiasta toki voidaan keskustella toisaallakin, koska menee niin pahasti ohi ketjun aiheen?

 

[AndyS]

Tietysti se välineidenpito nyt sohvalla makaamisen voittaa mutta mitenkään tehokasta treeniä se ei ole taitojen kannalta. Verrattuna siis sellaiseen pariharjoitteluun että A hyökkää lyöntipotkuyhdistelmällä ja B blokkaa ne ja tekee vastahyökkäyksen lyönneillä. Välinetreenillä on toki etunsa ja paikkansa mutta itse rakennan homman mieluummin pariharjoittelun varaan.

Minä olen oikein hyvä esimerkki sekä siitä mitä rajoitteita yli-käisenä aloittaminen tuottaa että myös siitä miten paljon hyötyä lajitoiminnalle on muuten tällaisista ottelijoista. Aloitin 27-vuotiaana ja uran alussa treenasin noin 5 vuotta keskimäärin yli kymmentä treeniä viikkoon. Siitä se sitten pikkuhiljaa laski nykyiseen 5-6 viikkotreeniin mikä eläkeläiselle suotakoon. Aloittaessani laitoin tavoitteeksi SM-kullan ja ammattilaisottelun. Ajattelin että tuskin niitä saavutan mutta että pitää laittaa tavoitteet korkealle. SM-kisat voitin kolmesti ja otin kaksi pro-matsia jotka tosin molemmat hävisin. Lisäksi tuli jotain otteluvoittoja kv-turnauksista. Taustaahan minulla oli hojolajeista 13-vuotiaasta asti mutta alussa noin vuoden treenanneet harrastajat veivät minua sparrissa eli ne pohjat oli aika rajalliset.

Eli ei mopolla mahdottomia. Huomasin nopeasti että nuoremmat ja paremmilla liikunnallisilla edellytyksillä varustetut kaverit pääsivät samoissa treeneissä käymällä puolet tai ylikin nopeammin samalle taitotasolle ja menivät siitä sitten ohi. Erinäisistä lapsuuden liikkumistottumuksiin ja herkkyyskausiin liittyvistä syistä olen aivan äärimmäisen kömpelö. En siis ole koskaan saanut tehtyä edes takaperinkuperkeikkaa ihan puhtaasti kärrynpyörästä puhumattakaan. Tähän kun yhdistetään vielä kankeus ja hitaus niin pohjat oli aika heikot. Fyysisellä puolella keskityin siksi kehittämään lajivoimia ja kestävyyttä ja niissä pääsinkin parhaimmillaan varsin hyvälle tasolle. Eli mentiin nimenomaan niiden vahvuuksien kautta eikä yritetty korjata heikkouksia.

Juurikin omien puutteiden takia uskon vahvasti yleisatleettisuuden merkitykseen ottelijalle. Tuo Ido Portal on järkyttävän ylihintaista tuotteistettua hommaa mutta periaate siinä on ihan oikea. Mutta sellainen treeni pitäisi aloittaa nuorena. Jos valmentaisin jotain liikuntataustaista junioria niin pistäisin hänet kerran viikkoon tekemään kaikenlaisia trikkejä, hyppypotkuja, kärrynpyöriä, voimaharjoittelua renkailla ja kaikkea sellaista mihin en itse koskaan kyennyt.

 

[wääntäjä]

Valmentajan innostuneisuus ja lähinnä fanaattisuus, jossa tehdään kaikki valmennuksen eteen. Etsitään vanhoja juttuja, jotka ovat vieneet sinne MM tasolle urheilijoita ja samalla uskalletaan rohkeasti tehdä uusia juttuja. Pitkäjänteinen työ ja kasvaminen kohti huippua hiljalleen. Hyvä valmentaja tekee huonoistakin seurassa suht hyviä ja lahjakkaista huippuja. Se huipulle meno on niin äärimmäisen hurjaa touhua, että silloin se hullumainen tekeminen ja palo tarvisi saada jotenkin niiden urheilijoiden pakkomielteeksi. Nykyään kun joka osa-alue tulisi olla kovalla tasolla.

Turussa ainakin menneiden vuosien thainyrkkeilijät Mustosten johdolla treenasivat todella kovaa. Joka aamu lenkki ja illalla salilla välineitä ja sparria. Ei siinä taikatemppuja ollut, mutta taisi olla äijätkin lopulta niin kovia, että veisi näytöstyyliin nyky thainyrkkeilijät SM kisoissa. Kaikki se ainakin taisi kulminoitua Mustosen Kaitsuun, jonka valmennustaito ihan omalla tasolla suomalaisen pystyottelun saralla.

YTK painiseurana esimerkkinä, kun aloittivat toiminnan 80 luvun alussa ja hetken kuluttua oli lähes joka sarjassa SM tason painijoita. Lopulta useita maajoukkuepainijoita. Mitä itse olen heidän kanssa jutellut, niin poikasena treenit olivat 6 x viikossa ja paljon kisoja päälle. Ilmajoella varmaan sama homma. Turussa painitreenit puolet vähemmin ja tulosta 5 x vähemmin.

Liikkumisen pohja pitää urheilijalla olla lapsuudesta, jonka päälle voi rakentaa riittävän kovan MM tason fysiikan.

 

[manux]

Voiko mestarin tehdä ulkoapäin vai pitääkö tulevan mestarin tehdä ensin itse itsensä ja sen jälkeen muut voivat auttaa matkalla? Tietenkin joissain lajeissa mestarit nimenomaan tehdään. Urat rakennellaan vastustajia valitsemalla ja kabineteissa pelamalla.

Hyvänä esimerkkinä tahdosta menestyä olisi vaikka gsp, joka matkusti kanadasta new yorkiin viikonloppuisin, että sai treenata oikeassa seurassa. Ehkä noi kovimmat jantterit olosuhteista huolimatta haluavat ja tekevät paljon ja sitä kautta löytävät myös sen itsellensä sopivan treeniseuran ja valmentajat. Toinen hyvä esimerkki on vaikkapa arlovski(joo, sai pataan eilen). Kaveri jätti vaimon ja lapset kotiin ja läksi toiseen osavaltioon pitkälle treenileirille, että keskittyminen tekemiseen olisi mahdollisimman hyvää.

 

[AndyS]

Onhan se tietysti noinkin ja niitä ihmisiä joilla on edellytykset tulla mestaritasolle on vähän - todella vähän. Mutta minusta olisi vähän huono lähtökohta se että treenaillaan ja odotellaan jos se mestari sieltä jostain ilmestyisi yhtäkkiä. Sitäpaitsi tuskin GSP olisi viitsinyt lähteä New Yorkiin asti treenaamaan ellei olisi kuullut siellä olevan sellainen sali missä mestareita tehdään.

 

[AndyS]

Tuolla tyylillä voidaan Ihan Kokemuksesta kertoa että suurin osa jengistä kyllästyy viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa ettei ole saamassa valmennusta vaan "mahdollisesti seulottavana valmentajan unelmiin" tai siis käy harrastajakato, "kun pennuilla ei oo sitä aseennetta hei mitä mestaruuteen vaaditaan

Tästä unohtui se että ratkaisu on tasoryhmät, mikä tosin edellyttää vähän isompaa treenaajamäärää. Tällöin kilpailijoille voidaan vetää treenejä heidän ehdoillaan ja kuntoilijoille heidän ehdoillaan. Kun seurassa käy paljon kuntoilumielellä harrastavia he houkuttelevat mukaan paljon uusia tulijoita - joissa on sitten mukana myös niitä joista voi tulla kilpailijoita tai jopa ihan huippuja.

Eräs kaveri joka vastaa hieman pienemmästä treeniporukasta kuin meillä, on keksinyt sellaisen ratkaisun että kaikki käyvät samassa ryhmässä mutta osa viikon vuoroista - muistaakseni kaksi - on ns. perustekniikkavuoroja, joissa treenataan kuntoharrastajille ja aloittelijoille sopivampia juttuja ja muut treenit on sitten suunniteltu enemmän kilpaporukan ehdoilla.