PeteH78
Banned
- Liittynyt
- 20.8.2006
- Viestejä
- 114
Maailmalla on viime vuosina ollut havaittavissa trendi, jossa valtiot pyrkivät kansallistamaan luonnonvarojaan ja rajoittamaan ulkomaisten yritysten pääsyä niihin käsiksi. Venäjän kaasujätti Gazprom lienee malliesimerkki valtion omistamasta energiasektorin suuryrityksestä.
Myös latinalaisessa Amerikassa jalansijaa saanut bolivaarinen vallankumous on korostanut samaa asiaa. Venezuelan johtaja Hugo Chavez ajoi jenkit pois maan öljykentiltä ja kansallisti öljyn yksinkertaisesti korottamalla ulkomaalaisten yritysten verotuksen niin korkeaksi, ettei niiden toiminta ollut enää kannattavaa.
Lähi-Idän voidaan edelleen sanoa olevan pitkälti USA:n taloudellisen ja sotilaallisen kontrollin alaisuudessa, joten siellä bolivaarisen tai putinistisen vallankumouksen toteuttaminen öljysektorilla on vaikeampaa. Irakin sodan suurin syy oli halvan öljyn virtaamisen Yhdysvaltoihin myös jatkossa, sillä Saddam oli viemässä maan öljypolitiikkaa liian itsenäiseen suuntaan. Sitähän öljyriippuvainen USA ei voinut tietenkään sallia, koska pyhäksi julistettu Amerikkalainen Elämäntapa olisi silloin joutunut vaaraan.
Mutta onko USA:lla riittävästi voimaa vastustaa maailmalla meneillään olevaa bolivaarista tai putinistista vallankumousta? On luonnollista, että valtiot haluavat itse hyötyä luonnonvaroistaan, ellei sitten maan johdossa istu ulkomaisten firmojen lahjoma ja ulkomaisen armeijan suojelema korruptoitunut eliitti, kuten tämän hetken Irakissa ja Saudi-Arabiassa. USA:n markkinoima "demokratian" levittäminen kuulostaakin asiaa tuntevalle lähinnä surkuhupaisan tekopyhältä selityksellä, sillä TODELLINEN demokratia ei tietenkään vapaaehtoisesti luovuta rikkauksiaan amerikkalaisille, kuten USA:n hegemoniallisen aseman säilyminen tulevaisuudessakin edellyttäisi, ja joka on 1990-luvulla kehitetyn Pax Americana- ja The Great American Century -teorioiden onnistumisen pääedellytys.
USA:n hegemonian suurimpana uhkana voidaan pitää ehdottomasti Aasian nousevia suurvaltoja Kiinaa ja Intiaa, joiden nousevat taloudet tarvitsevat runsaasti lisää energiaa, jota maailmassa on rajallisesti. Vielä Intiaa ja Kiinaakin suurempana uhkana nähdään Vladimir Putinin Venäjä, joka on Putinin johdolla aggressiivisesti lobannut omaa energiamalliaan, joka poikkeaa kokonaan USA:n suosimasta liberaalista mallista. Putinin Venäjän tarjoama malli sitoo asiakkaan ja tuottajan yhteen pitkillä kahdenvälisillä sopimuksilla, ja antaisi tuottajamaiden kansallisille yrityksille lähes yksinoikeuden hyödyntää maassa olevia energiavarantoja. USA:n suosima malli puolestaan edellyttää energiasektorin vapauttamista ulkomaalaisille yrityksille ja öljyn myymistä öljypörsseissä dollareilla, joiden painamista ja arvoa USA:n keskuspankki kontrolloi.
Venäjän malli suosii selvästi energian tuottajia, USA:n malli puolestaan energian kuluttajia.
Venäjän kehittelemä energiamalli on saanut suosiota mm. latinalaisessa Amerikassa, Algeriassa, keski-Aasian tasavalloissa, Indonesiassa ja osin myös Iranissa. Esimerkiksi Gazprom on solminut lukuisia sopimuksia keski-Aasian tasavaltojen kanssa, ja USA on menettänyt jalansijaansa tuolla strategisesti tärkeällä alueella, ja Venäjä (ja ennenkaikkea Gazprom) on halukkaasti astunut täyttämään USA:n jättämää aukkoa. Viimeisin takaisku USA:lle oli Kirgisian vaatimus, että USA poistaisi Kirgisiassa sijaitsevan sotilastukikohtansa melko pikaisesti.
Mutta miten USA voi taistella maailmassa vallitsevaa energian kansallistamispyrkimystä vastaan? On kai selvää, ettei se voi miehittää Irakin tyyliin jokaista energiarikasta valtiota, joka alkaa toteuttamaan USA:sta riippumatonta ja sen etujen vastaista politiikkaa. Miehittämistä kätevämpi ja halvempi keino on tietysti lahjoa usein kehittämättömien tai vielä kehitysvaiheessa olevien valtioiden helposti korruptoitavissa oleva eliitti suosiolliseksi USA:n intressejä kohtaan. Tätä politiikkaahan USA on toteuttanut jo vuosikymmeniä niin Lähi-Idässä kuin Etelä-Amerikassakin. Mutta nyt kuitenkin puhaltelevat uudet tuulet, ja USA on huomaamassa että valtiot alkavat olla entistä kiinnostuneempia vaurastumisesta. Koska maailman energiavarannot ovat rajalliset, on kyseessä nollasummapeli. Eli jos energiantuottajat haluavat rikastua energiallaan nykyistä enemmän, tarkoittaa se samalla energian kallistumista kuluttajan näkökulmasta. Länsimaat olisivat silloin tämän pelin selkeät häviäjät, ja energiarikkaat maat voittajia.
Myös latinalaisessa Amerikassa jalansijaa saanut bolivaarinen vallankumous on korostanut samaa asiaa. Venezuelan johtaja Hugo Chavez ajoi jenkit pois maan öljykentiltä ja kansallisti öljyn yksinkertaisesti korottamalla ulkomaalaisten yritysten verotuksen niin korkeaksi, ettei niiden toiminta ollut enää kannattavaa.
Lähi-Idän voidaan edelleen sanoa olevan pitkälti USA:n taloudellisen ja sotilaallisen kontrollin alaisuudessa, joten siellä bolivaarisen tai putinistisen vallankumouksen toteuttaminen öljysektorilla on vaikeampaa. Irakin sodan suurin syy oli halvan öljyn virtaamisen Yhdysvaltoihin myös jatkossa, sillä Saddam oli viemässä maan öljypolitiikkaa liian itsenäiseen suuntaan. Sitähän öljyriippuvainen USA ei voinut tietenkään sallia, koska pyhäksi julistettu Amerikkalainen Elämäntapa olisi silloin joutunut vaaraan.
Mutta onko USA:lla riittävästi voimaa vastustaa maailmalla meneillään olevaa bolivaarista tai putinistista vallankumousta? On luonnollista, että valtiot haluavat itse hyötyä luonnonvaroistaan, ellei sitten maan johdossa istu ulkomaisten firmojen lahjoma ja ulkomaisen armeijan suojelema korruptoitunut eliitti, kuten tämän hetken Irakissa ja Saudi-Arabiassa. USA:n markkinoima "demokratian" levittäminen kuulostaakin asiaa tuntevalle lähinnä surkuhupaisan tekopyhältä selityksellä, sillä TODELLINEN demokratia ei tietenkään vapaaehtoisesti luovuta rikkauksiaan amerikkalaisille, kuten USA:n hegemoniallisen aseman säilyminen tulevaisuudessakin edellyttäisi, ja joka on 1990-luvulla kehitetyn Pax Americana- ja The Great American Century -teorioiden onnistumisen pääedellytys.
USA:n hegemonian suurimpana uhkana voidaan pitää ehdottomasti Aasian nousevia suurvaltoja Kiinaa ja Intiaa, joiden nousevat taloudet tarvitsevat runsaasti lisää energiaa, jota maailmassa on rajallisesti. Vielä Intiaa ja Kiinaakin suurempana uhkana nähdään Vladimir Putinin Venäjä, joka on Putinin johdolla aggressiivisesti lobannut omaa energiamalliaan, joka poikkeaa kokonaan USA:n suosimasta liberaalista mallista. Putinin Venäjän tarjoama malli sitoo asiakkaan ja tuottajan yhteen pitkillä kahdenvälisillä sopimuksilla, ja antaisi tuottajamaiden kansallisille yrityksille lähes yksinoikeuden hyödyntää maassa olevia energiavarantoja. USA:n suosima malli puolestaan edellyttää energiasektorin vapauttamista ulkomaalaisille yrityksille ja öljyn myymistä öljypörsseissä dollareilla, joiden painamista ja arvoa USA:n keskuspankki kontrolloi.
Venäjän malli suosii selvästi energian tuottajia, USA:n malli puolestaan energian kuluttajia.
Venäjän kehittelemä energiamalli on saanut suosiota mm. latinalaisessa Amerikassa, Algeriassa, keski-Aasian tasavalloissa, Indonesiassa ja osin myös Iranissa. Esimerkiksi Gazprom on solminut lukuisia sopimuksia keski-Aasian tasavaltojen kanssa, ja USA on menettänyt jalansijaansa tuolla strategisesti tärkeällä alueella, ja Venäjä (ja ennenkaikkea Gazprom) on halukkaasti astunut täyttämään USA:n jättämää aukkoa. Viimeisin takaisku USA:lle oli Kirgisian vaatimus, että USA poistaisi Kirgisiassa sijaitsevan sotilastukikohtansa melko pikaisesti.
Mutta miten USA voi taistella maailmassa vallitsevaa energian kansallistamispyrkimystä vastaan? On kai selvää, ettei se voi miehittää Irakin tyyliin jokaista energiarikasta valtiota, joka alkaa toteuttamaan USA:sta riippumatonta ja sen etujen vastaista politiikkaa. Miehittämistä kätevämpi ja halvempi keino on tietysti lahjoa usein kehittämättömien tai vielä kehitysvaiheessa olevien valtioiden helposti korruptoitavissa oleva eliitti suosiolliseksi USA:n intressejä kohtaan. Tätä politiikkaahan USA on toteuttanut jo vuosikymmeniä niin Lähi-Idässä kuin Etelä-Amerikassakin. Mutta nyt kuitenkin puhaltelevat uudet tuulet, ja USA on huomaamassa että valtiot alkavat olla entistä kiinnostuneempia vaurastumisesta. Koska maailman energiavarannot ovat rajalliset, on kyseessä nollasummapeli. Eli jos energiantuottajat haluavat rikastua energiallaan nykyistä enemmän, tarkoittaa se samalla energian kallistumista kuluttajan näkökulmasta. Länsimaat olisivat silloin tämän pelin selkeät häviäjät, ja energiarikkaat maat voittajia.
