Esim. EU on ihan oikeassa 141-tuesta, Suomelle ei pitäisi sallia erioikeutta tuon 141-tuen suhteen, minä en halua maksaa veroistani, että vääristetään vapaata kilpailua. Tuo on ollut Keskustalaista huijausta koko ajan, kuinka moni suomalaisita oikeasti tietää, että periatteessa EU haluaa estää meitä maksamasta ylimääräistä tukea Suomalaisille maanviljelijöille eli tulonsiirtoa veronmaksaja --> maanviljelijä ohi EU:n yleisesti sovitun? Minä en halua maksaa, mutta jos enemmistö suomalaisista haluaa niin kyllä minulle sopii, mistä se otetaan pois?
Edelleen minä maksan ihan mieleläni veroja ja vaikka tuosta hallinnoinnista olen melkein samaa mieltä niin yksityistettynä se ei todellakaan tule olemaan halvempaa.
Miten "vapaa kilpailu" mielestäsi toteutuu? Puhutko nyt vapaasta kilpailusta vain EU:n sisällä vai maailmanlaajuisesta vapaasta kilpailusta? Jälkimmäistä ei nimittäin ole olemassa. EU:n ulkorajoilla on tuontitullit, joilla tehokkaasti estetään kolmannen maailman maataloustuotteita pääsemästä (tai vaikeuttamassa pääsyä) EU:n markkinoille. Näitä EU ei missään nimessä ole poistamassa, vaan pyrkii rakentamaan "tehotuotantoalueita" Keski-Eurooppaan. Tai siis, nämä muodostuvat "luonnollisesti". EU on itsekkäiden kansallisvaltioiden liitto, ei mikään maailmanparannusorganisaatio. Valtioilla on EU:n sisällä erilainen painoarvo, ja ne joilla on vaikutusvaltaa, saavat tahtonsa läpi (Suomi ei kuulu näihin).
Isän kanssa näistä keskusteltiin ja keskustelussa välähti, että miksi ihmeessä yritysjohtamisen ammattilaiset eivät ole johtamassa kuntatalouksia? Ei se kunnan talous voi olla sen vaikeampaa hoitaa kuin mitä ison yrityksen talous on. Oikeastaan sen takia mä tän ketjun avasinkin, koska täällä varmasti on porukkaa, jotka tietää näistä asioista 1000 x enemmän kuin minä tiedän. Eli en todellakaan väitä olevani minkäännäköinen asiantija, enemmänkin asioita ihmettelevä tuulitakki.
Pyrkimykset pienentää julkisen sektorin osuutta sekä vähentää verotusta ja tulonsiirtoja vaikuttavat kokonaistaloudelliseen kehitykseen monimutkaisella ja ristiriitaisella tavalla. Valtion ja kuntien menonkäytön vähentämminen tietenkin osaltaan pienentää kokonaiskysyntää ja siten vähentää kasvua.
Kun verotulot pienenevät ja valtio joutuu käyttämään yhä suuremman osan tuloistaan velanhoitoon, ei menojen kasvattaminen ole edes suhdannetilanteen niin vaatiessa helppoa. Hallitsevaan asemaan päässyt talousoppi vaatii valtioita noudattamaan mahdollsimman tasapainoista budjettipolitiikkaa, alentamaan veroja, poistamaan "hintavääristymiä" ja siirtämään mahdollisimman paljon toimintoja yksityisille markknoille. Toisaalta lyhyellä aikavälillä veronalennukset lisäävät kulutusta ja niitä voidaan myös tietoisesti käyttää elvyttävänä toimentpiteenä. Mahdollisesta kasvun lisäyksestä osa tulee valtiolle takaisin verotuloina.
Jos kasvu pysyy suhteellisen alhaisena ja jos työttömyys, sosiaaliset ongelmat ja rikollisuus pysyvät korkealla tasolla tai nousevat - osin myös uusliberalisoinnin vuoksi - niin valtion ja kuntien menoilla on taipumusta kasvaa. Työttömyyskorvaukset, sosiaaliturva ja julkiset palvelut sekä poliisi, oikeuslaitos ja vankilat maksavat paljon rahaa. Ainakin lyhyellä aikavälillä uusliberalistinen talous- ja sosiaalipolitiikka voi saada aikaan jopa julkisen sektorin kasvua, vaikka varsinainen tavoite on täsmälleen päinvastainen.
Tämä automaattinen keynesiläinen mekanismi tietenkin pehmentää uusliberalismin deflationarisia vaikutuksia ja voi osaltaan selittää sen, miksi kasvun hidastuminen on ollut niin pehmeää ja vähittäistä kuin mitä se on tähän asti ollut. Myös 1930-luvun laman opetukset ovat vielä muistissa ainakin sikäli, että kaikkia silloin rakennettuja instituutioita ja säätelyn muotoja ei ole purettu.
Myös uuden julkisjohtamisen sovellutukset voivat näkyä kansantuotetilastoissa kasvun lisääntymisenä, vaikka mitään asiaa ei tuotettaisi lainkaan enemmän tai eri tavalla kuin ennen. Yksityistäminen, ulkoistaminen ja hyödykkeistäminen lisäävät tilastoitavien liiketoimien määrä, ja markkinahinnat sisältävät muutakin kuin pelkät palkkakustannukset (joita yleensä käytetään julkisen arvonlisäyksen mittarina). Näillä muutoksilla siis saadaan BKT-luvut näyttämään paremmalta, vaikka mitään todella "uutta" ei ole edes saatu aikaiseksi.
Jos yksityistetyt ja ulkoistetut toiminnat maksetaan edelleen julkisesti (mm. jo mainittu
tilaaja-tuottaja-malli, jossa valtio/kunta tilaajana, yksityisen sektorin toimija tuottajana), julkiset menot voivat itse asiassa lisääntyä, koska markkinoiden matkiminen ja kilpailuttaminen tuottaa lisää byrokratiaa ja koska ulkoiset palvelut maksavat enemmän (yksityisten yhtiöiden omistajien pitää saada myös voittoa!).
Jos näiden julkisesti maksettujen palveluiden kustannukset tosiasiassa vähenevät, tarkoittaa se yleensä, että yksityiset yritykset voivat teettää työt halvemmalla kuin aiemmin eli toisin sanoen kustannussäästö tulee siitä, että palkkoja alennetaan ja työehtoja huononnetaan. Vaihtoehtoisesti julksia menoja voidaan säästää niin, että palveluiden käyttäjät laitetaan maksamaan suurempi osuus kustannuksista.
Ei ole juuri olemassa vakuuttavaa tuktkimukseen perustuvaa tietoa siitä, että uuden julkisjohtamisen (New Public Management) opit lisäisivät tehokkuutta missään yksiselitteisessä mielessä. Sen sijaan on monia viitteitä siitä, että tosiasiassa byrokratia lisääntyy, työn varsinainen tuotto vähenee ja työn mielekkyys katoaa. NPM:n logiikka perustuu siihen, että uusi on aina lähtökohtaisesti parempaa kuin vanha. Kaikki ketkä eivät hyväksy muutoksia, teilataan arvolatautuneella termillä "muutosvastarinta".
Uuden julkisjohtamisen pääasiallinen vaikutus koskee oikeuksien ja velvollisuuksien sekä tulojen ja menojen jakautumista. Työntekijöiden eduista tingitään, jotta luodaan joillekin mahdollisuus tehdä voittoja; palveluiden tarvitsijat laitetaan maksamaan suurempi osuus kustannuksista, jotta varakkaiden verotuksesta voidaan tinkiä. Kyse on siis ennen kaikkea tulonjaosta.
Pidemmällä aikavälillä valtion uusliberalisoimisen vaikutukset kasvuun näkyvät tulonjaon ja tasapainoisen budjetin vaikututusten kautta. Niissä maissa missä on aina noudatettu "oikeaoppista" tasapainoisen budjetin politiikkaa, olennaisin vaiktuus toteutuu tulonjaon kautta.
Kun rajakulutusalttius on kerrostunut - eli huonompiosaiset kuluttavat tuloistaan suuren osan, varakkaammat sijoittavat rahojaan myös muualle, koska kaikkea ei ehdi tai tarvitse kuluttaa - niin eriarvoistuminen vähentää kokonaiskulutusalttiutta.
Amerikan mallin mukaan on myöös mahdollista yrittää korvata taantuvat tai laskevat reaalipalkat tekemällä enemmän työtunteja tai ottaa toinen työ varsinaisen päätyön lisäksi. Kulutustason ylläpito ja kasvu pakottavat ihmisiä orvanpyörään, jossa vauhtia voi kiihdyttää lyhyellä aikavälillä, mutta jossa uupumus iskee väistämättä pidemmässä juoksussa.
Rahoitusmarkkinoiden kehittymisen vuoksi helppoa lainarahaa on runsaasti tarjolla kulutukseen, mutta velkaantumiseen perustuva kulutuksen lisäys ei ole kestävällä pohjalla. Kaikkia romahduksia on edeltänyt yliverlkaantuminen.
Vedin tän melkein suoraan tuosta vasemmistokansanedustaja-threadista, koska vastasi kysymykseen todella hyvin.
