Kokemuksia ottelemisesta

[vezku]

Aloitin potkunyrkkeilyn jokin aika sitten ja laji tuntuu istuvan meikäläiselle kuin nenä päähän (lue intoa enempi kuin taitoa). Kilpaileminen kiinnostaa ja olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia ensimmäisistä otteluista. Miten valmistautuminen meni, minkälaisella fiiliksellä ennen matsia yms... tietenkin myös se että miten itse ottelu sujui, vai onko minkäänlaista muistikuvaa ylipäätään otteulsta.

Miten pitkään ko. lajin parissa ennen matsia, ei koko harrastushistoriaa..

Mielellään seuraavien lajien harrastajilta:
potkunyrkkeily
thai
nyrkkeily


mitenkään muita lajeja dissaamatta, nää nyt kumminkin lähimpänä tota omaa harrastusta..

 

[Benu]

Vaikka sua ei ehkä kiinnosta, ni kerron nyt kumminski. Oma eka matsi oli lukkopaini. Olin treenannu 3kk... No anyway, ennen matsia ei tuntunu miltään, mutta ku menin kättelemään jne ni rupes kyllä tumppu tutisemaan... Ei siinä muu, mutta ku se häviämisen häpeä rupes pelottamaan. Tosin yhtäkkiä kaikki muu unohtu ja sitte keskityttiin olennaiseen. Matsia alko hyvin, mutta hävisin sitte lopulta pisteillä... Että semmonen. Mä luulen että toi pätee aika pitkälti kaikkiin muihinki lajeihin, ainakin mitä oon jutellu ihmisten kanssa...

 

[kenttiensankari]

Vastaan minäkin vaikka en mitään noista kolmesta lajista harrasta kuin epäsäännööllisesti. Vaparissakin lyödään päähän millä on aika suuri merkitys jännityksen suhteen.

Ekaan matsiin menin 3kk jälkeen, vastus etukäteen selkeästi parempi. Otteluni oli vielä illan viimeinen, ja olin paikan päällä melko aikaisin kun menin samalla kyydillä tuomarikoulutukseen lähteneen kanssa. Päivän aikana fiilikset muuttuivat aika lailla koko ajan. Välillä odotin matsia kuin kuuta nousevaa, välillä jännitti ja ehkä jopa pelotti. Seurakaverit olivat onnistuneet kyllä psyykkaamaan ihan hyvin, joten en lähtenyt tappiomielialalla liikkeelle.

Muistan matsin tapahtumat ihan hyvin, myös sen etten osannut tehdä mitään. Adrenaliinit olivat erittäin korkealla, ja en oikeastaan matsin aikana tehnyt muuta kuin potkaisin kaksi huonoa alapotkua, ja vähän koitin käsillä jotain sohia. Kaikki treeneissä käydyt jutut olivat unohtuneet ihan totaalisesti. Ottelu kesti toiseen erään asti, mistä olin ihan tyytyväinen loppujen lopuksi. Käsilukosta karkasin kait kaksi kertaa, mutta se johtui lähinnä siitä etten tuntenut yhtään mitään, juji perillä ei sattunut ollenkaan. Toisessa erässä taputin sitten jujiin(suora käsilukko), kun en kyennyt enää liikkumaan(tai repimään itseäni irti lukosta) , ja järki pelasi sen verran että tajusin "pelastaa" käteni.

Ottelun jälkeen sitten adrenaliinitasot laski aika nopeasti, ja en jaksanut automatkalla nousta autosta edes lepotauon aikana. Koko kroppa oli täysin voimaton. Jaksoin kyllä mennä seuraavana päivänä treeneihin, treeni-intokin nousi melko lailla ottelukokemuksesta. Itse olen kyllä melkoinen jännittäjä, joten todennäköisesti suuri osa ei koe näin voimakkaita reaktioita. Toisesta vaparimatsistani tosin jäi käteen vain suuri vitutus.

 

[inflames]

Toisesta vaparimatsistani tosin jäi käteen vain suuri vitutus.

Menikö paikkoja rikki, vai mikä vitutti?

 

[MikaT2]

Mitä nuorempana aloittaa nii nsen helpompaa.
Itselläni oli ensimmäiset Judo kisat 5-6 vuotiaana (en enään musita tarkkaan) ja Karate kisat 6-7 vuotiaana. Potkunyrkkeily kisat 14 vuotiaana ja vapari kisat 15 vuotiaana.

 

[kenttiensankari]

Menikö paikkoja rikki, vai mikä vitutti?

Ottelin surkeasti ja hävisin puolessatoista minuutissa kotiyleisön edessä.

 

[Venla]

Ensimmäinen nyrkkeilyotteluni on jäänyt niin hienona kokemuksena mieleen että siitä kerron mielelläni. Oli kotisalin pikkukisat, ja olin menossa melko lyhyen treenaamisen jäljiltä kehään. Piti aloittaa kisaaminen vuoden vaihteessa, minä menin puntarille syyskuussa.

Vastaan tuli kymmenen vuotta kisannut huippupimu, ja minä hädin tuskin tajusin mitä kehässä piti tehdä. Ratkaisin asian menemällä suoraa päin. Kokenut vastustaja tietenkin rokotti moisesta, hän sai kylkiluunkin murtumaan. Vedettiin aika tosissaan. Tuomari repi pelihousunsa: "lyökää kevyemmin, molemmat!" (Siihen aikaan piti vielä ensimmäiset ottelut naisten otella ns. tekniikkasäännöillä.) Se tunne mikä tuli siellä kehässä oli valtavan hieno. Olin ihan huumassa. Sukelsin: en tajunnut mistään muusta mitään kuin siitä että tappelen, keskityn, kilpailen. Elämäni ensimmäinen nyrkkeilyottelun erätauko oli mahtava. Valmentaja katto mua ja sen ilmeestä näki että se oli yllättynyt. "Hienosti menee likka!" Minä katoin takasin silmät sädehtien ja sanoin: ”Vittu tää on siiiiiistiä!!!” Viimeistään tuon ottelun jälkeen tiesin, että olen valinnut oikean harrastuksen. Olin oikeassa paikassa kun olin kehässä. Olin ottelussa tajuttoman paljon parempi kuin ikinä treeneissä, en tiedä miksi.

Häviö (3-0) ei harmittanut. Aika moni tuli tuon jälkeen sanomaan että olin ihmeen hyvä aloittelijaksi vaikka turpiin tulikin. Jopa se tuomari. "Sinähän laitoit ihan oikeasti kampoihin." Moni ei olisi kuulemma edes suostunut koko otteluun. Kylki oli kyllä kipiä kolme viikkoo.

 

[Cooper]

Itse joskus skidinä kilpailin painissa, mutta se nyt oli semmoista leikkimielistä enemmänkin, vanhemmat taisi ottaa sen touhun enemmän tosissaan, kun me itse kilpailijat. Olin siis alle kouluikäinen alottaessa ja jollain tokalla luokalla taisin homman lopettaa.

Nyt vanhempana olen treenannut potkunyrkkeilyä ja myös itseäni on alkanut kilpailu kiinnostamaan. Jotain 1,5 vuotta olen treenannut. Olisihan se siistiä päästä kehään, ihan vaan kokemuksena! Pääsisi testaamaan, että osaako sitä mitään.

 

[kaNi-]

Olisihan se siistiä päästä kehään, ihan vaan kokemuksena! Pääsisi testaamaan, että osaako sitä mitään.

Mikä estää?