Itsensä arvostaminen tai itsearvostuksen puute (ihan miten vain...)

[violetti]

Itsensä dissaaminen on aika inhottavaa ja uuvuttavaa. Olen huomannut, että mietin aivan liikaa, että on liikaa fläsää, lihas ei kasva, tulokset eivät nouse jne. Kun kaiken pitäisi tapahtua kuin salaman iskusta... Onko muilla samaa vikaa tai neuvoja tilanteeseen? Välillä kyllä ajattelen, että olen ihan okei ja että treeni menee ihan hyvin. Ei sitä nyt tartte itseään ylistää ja palvoa, mutta vie iloa treenaamisesta, jos on koko ajan tai lähes koko ajan dissaaminen mukana.

Saleilu on ollut psyykkeen kannalta parhautta. Mielen lisäksi keho on voimaantunut paljon. Tosin aika ajoin muinaiset Tahdon olla laiha -haaveet pukkaavat pintaan, jos elämässä on vaikeita tilanteita. Yritän jaksaa ajatella, että parempi vähän pehmee ja jokseenkin onnellinen kuin laiha ja onneton.

Eli neuvoja kaipaillaan!

Tosin tänään oli itselleni hauska hetki, kun iloitsin, että persus kasvaa taaksepäin. Ajattelin, että eipä ois huono vaihtoehto olla ku J. Lo II Ehkä se itsensä arvostaminen tulee helpommaks ajan myötä.

(Aattelin ottaa tän myös esille siks, koska olen ollut huomaavinani, että punttaava jengi ei vaikuta kovin tyytyväiseltä kehitykseensä, vaikka ulkopuolisen silmin kehitys on sanalla sanoen upeaa. Mutta ehkä tää on ihan yleinen varsinkin Suomessa, että itsensä terve kehuminen on vaikeaa ja outoa.)

 

[Briseis]

Ainakin itellä vaikuttanut todella paljon se, että ajattelee positiivisesti. Ja siis aloitin ajattelemalla positiivisesti vähän kaikesta. Sen jälkee ku opin olemaan hieman positiivisempi noin yleisesti, osasin ajatella silleen myös itsestäni. Kuulostaa ehkä vähän hölmöltä mutta itse sain tämmösen ratkaisun aikaan. :D

Musta kyllä tuntuu että todella harva nainen kunnioittaa ja arvostaa itseään niinkuin kuuluisi. Tuntuu melkeen kuuluvan naisten perusluonteeseen niiden vikojen etsiminen itsestään.

Itte oon ollut pienenä ylipainoinen -> laihdutuksen jälkeen olin normaalinkokoinen, mutta en timmi. Ja siitä lähtien oon aina ollut ihan hyvän kokonen mutta en missään tapauksessa timmi. Nyt on kiristelyt käynnissä ja tuloksia näkyvissä ja voin jo sanota iloitsevani omaavani tämän kropan, enkä mitään muuta! Vaikka tässä kyllä työn sarkaa riitää.

Ite olen myös alkanut ajattelemaan näin: mulla ei ole ehkä hyvää kroppaa VIELÄ, mutta on todella hyvä pohja sen rakentamiseen. Lisäksi on aivan mahtava fiilis huomata peilissä ne muutokset :thumbs:

Eli asenteen kun muuttaa niin sillä pärjää IMO pitkälle! Tsemppiä

 

[Elsil]

Mulla on ollut jossain vaiheessa hieman samanlaiset tuntemukset. Rupesi jotenkin haikailemaan oma entistä vartaloa, johon olin kyllä aivan tyytyväinen aina. Salille en ole lähtenyt muokkaamaan ittensä vaan hakemaan uutta harrastusta. Olen vasta aloittelija vieläkin ja sen takia tuntui että jossain vaiheessa ns.kehitys oli tavallaan liian nopea(niinkuin varmaan kaikilla aloittelijoilla yleensä on) eikä pääkoppa oikein pysynyt siinä mukana. Olin mielestäni vieläkin samanlainen, mutta peilikuvasta näkyi jotain muuta. Se oli hieman hankala vaihe, MUTTA se meni nopeasti ohi :hyvä:

Olisi tietenkin hieman helpompaa ja säästyis tälläisestä reaktiosta, mikäli esim.kaveripiirissä olisi ollut joku, kuka ois voinut osata varoittaa että saattaa paino noustaa äkkiä ja ulkonäkö sen takia hieman muuttua, kovemman treenamisen kuvioihin tulemisen jälkeisenä aikana. Toisaalta se kesti vain vähän aikaa enkä tiedä muistaisinko itsekään tätä mainita jollekin, tilanteen niin vaatiessa.

Mutta tätä ei varmaan kannattaa liika ajatella eikä saa olla itselleen liian kriittinen ( jokainen päättäköön missä se terveen kriittisyyden ja liiallisen kriittisyyden raja kulkee;)) Positiivisuus autta todella paljon ja etenkin urheilussa se korostuu. Aina ei voi voittaa, mutta aina voi saada mahtavan fiiliksen treenistä ja löytää sen pikku onnistumisen siemenen josta voi olla iloinen. Olen myös kuullut että positiivinen ihminen saa treenistä (niin kuin elämästä yleensäkin) enemmän irti ja esimerkiksi se vaikuttaa jopa fyysisen kehitykseen :wtf: Johtuu varmaan siitä että keho on aika tasapainossa eikä ole mitään stressitiloja päällä.

Jaahas, en tiedä menikö ohi aiheen, mutta tälläistä olen miettinyt:D

 

[Nadesha]

Jep. Koska olisin ollut tyytyväinen peilikuvaani, en ikinä. Silloinkaan kun olin timmiäkin timmimpi. Silti näin itsessäni vain puutteita, ei itsearvostuksesta tietoakaan. Ihan samalla tavalla ajattelin itsestäni muutenkin, en ansainnut muka mitään hienoa, mikä näkyi myös siinä, että annoin kohdella itseäni kuin tiskirättiä, esim miesten taholta. Siedin viime hetken ohareita, viime hetken ehdotuksia, huonoja tekosyitä ym vedätystä ja kaikenlaista huonoa kohtelua hymyssä suin.

Nyt ei ole kroppa ollenkaan niin timmi - varsin bueno kuitenkin ikäisekseni etenkin. En mä peilikuvaani edelleenkään rakasta, mutta suhtaudun itseeni kuitenkin armeliaammin ja arvostavammin. Ja simsalabim - en myöskään enää ota paskaa vastaan ihmissuhteissani, en myöskään töissä. Aika jännä juttu, että nämä menevät niin käsi kädessä.

 

[^Hebe^]

Minä edustan tätä toista "ääripäätä";yläasteesta alkaen olen aina ollut hoikka ja saanut kuulla epäilyksiä siitä,lieekö tyttö saada tarpeeksi energiaa. Nyt viimeisen 2-3 vuoden aikana olen päättänyt aerobisia karsimalla ja kuntosaliharrastuksen avulla yrittää tosissani saamaan itseeni lisää lihaa tarttumaan. Helppoa se ei kuitenkaan ole,koska aineenvaihduntani on aktiivistakin aktiivisempi ja perityt ruoka-aineallergiat aiheuttavat sen, ettei kaikki ruoka-aineet sula ja ravintoaineet imeydy. Joidenkin ihmisten on uskomattoman vaikea ymmärtää etteivät kaikki ole laihoja _tahallaan_. Ja vaikka tähän ikään mennessä pitäisi jo olla suht sinut itsensä kanssa, on äärettömän vaikea hyväksyä itseään tällaisena kun satelee moisia kommentteja. Toki onhan mulla itellääki silmät päässä ja oon omasta mielestänikin liian hoikka. Parhaani kuitenkin oon tehny ja teen jotta ees tän kokosena pysyisin,ja oonhan mä saanut viimeisen puolen vuoden aikana kilojakin lisää mutta silti en _valtaväestön_ mukaan lukeudu _normaaleihin_ (ja viimehetken tapahtumien perusteella: _normaalisti_ /oikeudenmukaisesti kohdeltaviin) ihmisiin.

 

[SA310]

Mä pääsin jossain vaiheessa suht hyvään henkiseen balanssiin lähes kaikkien asioiden suhteen. Mulla on nykyään melkein joka asiassa asenne "Paskemminkin voisi olla", joka auttaa jaksamaan. Mun elämä ei ole täydellistä, minä en ole täydellinen, mutta PALJON huonomminkin voisi olla, joten olen tyytyväinen siitä, mitä mulla jo on.

Mulla on varmaan ikuinen fläsä-ongelma, mutta ei se asia mua pahemmin ressaa. Välistä saan inspiraation laihisteluun, ja laihistelenkin, mutta en verenmaku suussa. Enkä mä enää kuvittele, että miehen saanti olisi kiinni siitä muutamasta kilosta. Jos on, niin se mies ei sitten ole mua varten, joka tarttuu niin typerään seikkaan. Kuka edes haluaa niin pinnallista miestä? En minä ainakaan.

Mä olen hyvä tyyppi, helvetin hyvännäköinenkin vielä, mutta tosiasia on se, että on varmasti parempiakin tyyppejä ja paremman näköisiä naisia olemassa. Mitä sitten? Jokaiselle löytyy taluttaja, eikä mulla ole mitään tarvetta olla täydellinen. Riittää, että olen hyvä.

 

[Jepu]

Mulla on aina ollut muut syyt kuin ulkonäkö tuossa itseni arvostamattomuudessa. En siis todellakaan ole mielestäni ulkoisesti täydellinen, saati tyytyväinen, mutta toisaalta koen itseni nätiksi.

Mutta auta armias kun pitää työpaikkaa vaihtaa, asuntoa etsiä tms.. Olen aina ennakkoasenteella että ei mua onnista, koska aina mun suunniltelman ja aikeet menee pieleen. Tämä kaikki juontaa juurensa muutamiin aika rankkoihin vastoinkäymisiin elämässä ja nyt en osaa suhtautua itseeni yhtään positiivisesti tiettyjen tilanteiden osalta.

 

[Ultimecia]

Kyllä mun mielestä se itsensä arvostaminen on tehty aivan saatanan vaikeaksi. Jos nimittäin et ole muiden mielestä täydellinen. Kukaan ei saa niin paljon lisäpaskaa niskaansa kuin ihminen, joka kehtaa olla tyytyväinen. Itsetunto-ongelmilla ja marinalla ostetaan muiden (naisten) hyväksyntä, terveellä itsetunnollakin saa jo ylimielisen narsistin leiman (jonka muuten sietäisi laihduttaa pari kiloa ja silmätkin taitaa olla vähän kierot).

Itselleni on tärkeää pitää mielessä, että minä en ole pelkkä ruumis. Ei itsetuntoa tai -arvostusta voi rakentaa sen päälle, miten hyvin sopii johonkin itse tai jonkun muun keksimään kauneusihanteeseen. En tarkoita sitä, että pitää syödä itsensä ryhävalaaksi ja teeskennellä olevansa sinut sen asian kanssa, mutta ihmisillä on aivan vammaisia käsityksiä siitä, minkä näköinen pitäisi olla, kun olisi syytä keskittyä siihen että on terve sekä pään sisältä että ulkoa (ja sairas ylipaino ei siis ole tervettä). Jos kaiken onnellisuuden ja itsensä rakastaminen kanavoi sitä kautta, että kuinka moni ihminen olisi kateellinen vartalostani niin ei hyvin pyyhin. Haluan olla oma paras ystäväni, eikä kukaan jaksa sellaista ystävää joka haukkuu koko ajan.

 

[Briseis]

Mutta auta armias kun pitää työpaikkaa vaihtaa, asuntoa etsiä tms.. Olen aina ennakkoasenteella että ei mua onnista, koska aina mun suunniltelman ja aikeet menee pieleen. Tämä kaikki juontaa juurensa muutamiin aika rankkoihin vastoinkäymisiin elämässä ja nyt en osaa suhtautua itseeni yhtään positiivisesti tiettyjen tilanteiden osalta.

Tosta tulee muuten useimmiten itseään toteuttava ennuste. Ihminen ei välttämättä yritä täysillä, kun asenne "päin peetä kaikki kuitenkin menee" on päällimmäisenä mielessä. Mutta niinkuin sanoit, niin tollaset asiathan yleensä juontaa juurensa aikaisemmista kokemuksista ja sitä kautta vaikuttaa negatiivisesti tai positiivisesti.

Tiedän itsekin tyyppejä, joilla ennakkoasenne vaikuttaa todella paljon päätöksiin ja työpanokseen. Mun mielestä tosi surullista, sillä monesta saisi niin paljon enemmän irti, jos ne vain osaisi luottaa itseensä enemmän!

 

[anix]

Violetti, mun mielestä (vain mun mielipide, tällä ei oo välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa) sun kirjoituksesta huokuu se, että vertaat itseäsi koko ajan johonkin muuhun henkilöön ja sen takia on vaikea arvostaa itseään.

Itse vertaan itseäni vain itseeni. Siihen mitä olen ollut aiemmin ja miten olen edennyt.

Toinen, mikä monilla tulee vastaan on se, että kaikki tavoitteet sidotaan niin tiukasti aikaan, että siitä lipsuminen aiheuttaa negatiivisia tuntemuksia. Itse en ole kiinnostunut niinkään siitä, kuinka kauan tavoitteeni saavuttamiseen käytän aikaa, vaan että nautin matkasta ja lopulta jossain vaiheessa saavutan tavoitteeni. Sillä matkalla on aikaa elää, ei tarvitse koko elämää rakentaa treenien tai dieetin (tai jonkun muun) varaan, vaan jokainen osa-alue saa sitä aikaa. No, etenen ehkä tästä syystä hitaasti, mutta olen onnellinen. Ja tyytyväinen siihen, mitä olen saanut aikaan.

Vaikka jotkut kuukaudet esim dieetillä on menneet päin persettä, olen silti tyytyväinen siihen, että olen onnistunut pitämään aiemmin saavuttamani painon lihomatta takaisin. Se on paljon tärkeämpää, kuin että pääsenkö vielä sen muutaman kilon pidemmälle. Tykkään siitä mitä näen peilistä, koska vertaan peilikuvaani aiempaan peilikuvaani - en siihen mitä jollain muulla ihmisellä on. Voin työstää vain sitä, mitä minulla on, ja tehdä siitä niin hyvän kuin juuri siitä voi tehdä (niillä resursseilla mitä itse haluan panostaa).

Edit: piti lisätä vielä, että mulle ei ulkonäköasioilla oo koskaan ollut oikein mitään merkitystä, ei oma ulkonäkö eikä muiden. Olen enemmän action-tyyppi, tekemiset on tärkeämpiä kuin se miltä kukakin näyttää.

 

[Alyssa]

Mä pääsin jossain vaiheessa suht hyvään henkiseen balanssiin lähes kaikkien asioiden suhteen. Mulla on nykyään melkein joka asiassa asenne "Paskemminkin voisi olla", joka auttaa jaksamaan. Mun elämä ei ole täydellistä, minä en ole täydellinen, mutta PALJON huonomminkin voisi olla, joten olen tyytyväinen siitä, mitä mulla jo on.

Yritän pitää yllä samanlaista asennetta

Olen oikeastaan vasta viime aikoina oppinut arvostamaan itseäni kunnolla. Multa on aina vaadittu tosi paljon, koska mä olen se perheen "lahjakkuus" ja muhun on tavallaan sijoitettu tosi paljon (rahaa ja aikaa ja vaivaa). Ennen tuntui, että en voi olla tyytyväinen, ellen ole se kaikkein paras kaikessa. Nykyään olen vaan jotenkin tajunnut, että riittää kun olen tarpeeksi hyvä itselleni Toisinaan toiseksi tai kolmanneksi paras on tarpeeksi hyvä. Kovat odotukset ja vaatimukset ovat johtaneet siihen, että olen saanut itsestäni jo nyt irti enemmän kuin olisin saanut ilman kaikkea painostusta.

Kroppaani en varmaan tule ikinä olemaan tyytyväinen Pidän itseäni ihan nättinä, mutta aina on se 5kg ylimääräistä ja susirumat varpaat tai vinot polvet. Itseään voi kuitenkin aina muokata (muillakin keinoilla kuin plastiikkakirurgialla) ja mulle tulee hyvä mieli kun teen jotain asian eteen. Eli voisi kai sanoa, että tyytyväisyys menee vähän kausittain... Kun muutenkin menee hyvin ja ihmissuhteet kukoistavat, olen useimmiten tyytyväinen. Kun menee huonosti, olen rumimmillani. Ei kai sille vaan voi mitään

 

[anttuliinu]

Minulla on se ongelmana, että en pysty arvostamaan itseäni niin paljon kuin ehkä haluaisin, koska haluaisin olla aina paras. Parempi kuin se paras. Jos vaikka saan 4 arvosanan kokeesta (asteikolla 1-5) harmittaa se, koska en voinut olla se paras. Vaikka koko muu luokka olisi saanut 4 tai 3 niin minun olisi pitänyt saada 5!

Harmittaa melkein jokainen pikkuinenkin asia tuon takia.

Sitten "on liikaa tuosta, tuosta pitäisi ottaa pois, tuohon pitäisi saada lisää, miks minä oon tämän muotonen, en oo kaunis, miks mulla on tämmöset silmät, maha on ihan perseestä, nenä on liian iso ja pyöree, lihasta liian vähän, läskiä liian paljon" yms. Ja sitten seison peilin edessä puolialasti ja puristelen mahamakkaroita ja vittuunnun. Kuulostaa ja näyttää jopa itsestä ihan hemmetin naurettavalle. En ole vaan ollu tyytyväinen itteeni sitten ala-asteen alkuluokkien. Johtuen varmasti osittain kaikesta siitä koulukiusaamisesta ja paskasta mitä silloin sai päällensä koko peruskouluajan. On varmasti moni muukin saanut kuulla olevansa läski ja huora ja millon mitäkin, mutta minä ehkä olin vaan se herkempi ja oikeesti otin sen itteeni.

Nykyäänkin on siis jääny se näyttämisen halu, että MINÄ OLEN PARAS! KATSOKAA KUN ONNISTUN TÄSSÄ! OON NÄIN HYVIN PÄRJÄNNY! Mutta silti ei oo koskaan tyytyväinen itse itseensä. Ihmeellistä...

 

[HeatN]

Ehkä on myös tärkeää ymmärtää se, että epäonnistuminen on ihan samalla tavalla oikein ja mahdollista kuin onnistuminenkin. Mun mielestä liikaa ajatellaan sitä, ettei saisi missään asiassa epäonnistua tai olla huonompi kuin muut. No kuka hemmetti on paras ihan kaikessa? Ja kuka edes haluaisi olla? Kai sitä on kivaa, ettei ole jo 16-vuotiaana valmis paketti ja täydellinen ihminen, vaan olisi jotain kehitettävää, opittavaa.

Itsearvostamisen tiedostaminen voi lähteä monelta kantilta. Yksi hyvä on se, että ymmärtää, että tässä kehossa ja tässä minussa tulen elämään koko elämäni (sen ainoan jos uskoo yhteen elämään). Miksen siis hoitaisi ja rakastaisi sitä minua ja tärkeintä asiaa, jonka kanssa olen yhdessä koko ajan? Joskus tuntuu, että monet yrittävät ikäänkuin päästä pois siitä minusta ("pahasta" tai "kelvottomasta") ja kurittavat itseään ja moittivat itseään, kun epäonnistuvat tai eivät ole parhaita. Se minuus on olemassa ja se on hyvä, eikä sitä kannata juosta karkuun. Itsensä arvostaminen lähtee siitä, että näkee mitä hyvää minussa ja minulla on ja mitä minä haluan tehdä ja kehittää, en niin että vertaan muihin tai kuritan itseäni, vaan niin, että miten minun olisi hyvä olla. Ei kai se helppoa ole, eikä pidäkään mutta voi sen ainakin jollain tasolla saavuttaa.

Epäonnistumiset kasvattaa ja vastoinkäymisistä oppii usein paljon enemmän kuin putkeen menevistä asioista, joiden matkaa ja prosessia ei tahdo edes muistaa, vain sen lopputuloksen. Joku mainitsikin sen matkan kulkemisen tärkeäksi ja olen samaa mieltä. Se, että ajattelee, pohtii ja käyttää aikaa itseensä ja tärkeisiin tekemisiinsä, on sitä, että arvostaa omaa työtään ja omaa itseään. Tuntuu, että aina kaikilla on kiire jonnekin seuraavaan asiaan, eikä nautita hetkestä nyt.

 

[-T]

Hmm.... Tässäpä mielenkiintoinen aihe.

Itselläni on ollut monta vuotta suuria ongelmia hyväksyä itseni. Syitä tähän olen etsinyt eri ihmisten kommenteista, entisistä suhteista ja monista muista jutuista.

En muista koska olisin ollut tyytyväinen itseeni juuri mitään kautta. Tällä hetkellä se ilmenee lähinnä siinä, että aliarvioin AINA itseäni. Esimerkiksi salilla en ikinä usko, että jaksaisin tehdä isoilla painoilla tai, että minulla olisi lihasta nimeksikään. Kuitenkin kun psyykkaa itseään, sitä kykenee aina parempaan. Jos tapaan uusia ihmisiä, mietin heti ensimmäisenä, että nyt ne kaikki miettii, että onpas siinä ruma ja lihava tyttö, jolla on ärsyttävät jutut, joka puhuu liikaa, ärsyttävällä äänellä ja jonka seuraa ei todellakaan kaipaa. Tämä on onneksi vähentynyt.

Eniten tämä ilmenee nykyään siinä, että mietin jatkuvasti sitä, etten ole tarpeeksi hyvä, nätti, kaunis, mukava, fiksu, ystävällinen, kiva jne. poikaystävälleni. huomaan usein ajattelevani, että en riitä tällaisena kuin olen. Mielestäni tuo mies on jotain aivan täydellistä sekä luonteensa että ulkonäkönsä puolesta. Onhan se lapsellista joo, mutta ajattelen usein, että miksi tuollainen täyden kympin mies tyytyyn itseään paljon "alempaan". Tästä sitten kumpuaa ongelmia, otan liian herkästi itseeni ja käännän mielessäni asioita niin, että minussa on aina jotain vikaa. Tänään eräs tyttöystäväni sanoi aika hyvin: "eiköhän se osaa ihan itsekin päättää mikä on hänelle riittävää ja mistä hän tykkää ilman että sinun tarvitsee mustamaalata itseäsi".
Poikaystävän kavereistakin huomaan monesti ajattelevani, että he pitävät minua aivan dorkana ja ajattelevat luultavasti, että miksi tuo mies on tyytynyt minuun.

Ei tuo toki aina ilmene, mutta etenkin huonoina päivinä koko ajatusmaailmani kääntyy tuohon suuntaan. Minua myös vaivaa tuo: "haluan olla paras"-asenne ja asetan itselleni aivan liian korkeita tavoitteita joita en sitten usein kykene saavuttamaan. Yleensä nämäkin jutut liittyvät ulkonäköön.

Ennen ulkonäkö oli se suurin probleema. Nyt olen alkanut huomata itsessäni luonteeseeni liittyviä puutteita ja vikoja. Todellisuudessa näen itsessäni paljon vikoja, joita ei ihan oikeasti edes ole. Se on se pieni piru mikä meissä jokaisessa asustaa. Minulla se on sattunut kasvamaan vähän isommaksi. Tavallaan tiedän, että kuvittelen hyvin paljon noita vikoja itseeni, mutta toisaalta huomaan oikein etsimällä etsiväni niitä. Sit toisaalta on hyviä kausia, jolloin ihan oikeasti tykkään itsestäni. Jokin pikkujuttu sitten kuitenkin vetää minut helposti tuohon ajatusmaailmaan, että minun täytyy olla parempi ihan kaikessa.

 

[Deleted member 5830]

Kyllä mun mielestä se itsensä arvostaminen on tehty aivan saatanan vaikeaksi. Jos nimittäin et ole muiden mielestä täydellinen. Kukaan ei saa niin paljon lisäpaskaa niskaansa kuin ihminen, joka kehtaa olla tyytyväinen. Itsetunto-ongelmilla ja marinalla ostetaan muiden (naisten) hyväksyntä, terveellä itsetunnollakin saa jo ylimielisen narsistin leiman (jonka muuten sietäisi laihduttaa pari kiloa ja silmätkin taitaa olla vähän kierot).

Itselleni on tärkeää pitää mielessä, että minä en ole pelkkä ruumis. Ei itsetuntoa tai -arvostusta voi rakentaa sen päälle, miten hyvin sopii johonkin itse tai jonkun muun keksimään kauneusihanteeseen. En tarkoita sitä, että pitää syödä itsensä ryhävalaaksi ja teeskennellä olevansa sinut sen asian kanssa, mutta ihmisillä on aivan vammaisia käsityksiä siitä, minkä näköinen pitäisi olla, kun olisi syytä keskittyä siihen että on terve sekä pään sisältä että ulkoa (ja sairas ylipaino ei siis ole tervettä). Jos kaiken onnellisuuden ja itsensä rakastaminen kanavoi sitä kautta, että kuinka moni ihminen olisi kateellinen vartalostani niin ei hyvin pyyhin. Haluan olla oma paras ystäväni, eikä kukaan jaksa sellaista ystävää joka haukkuu koko ajan.

Hyvähyvähyvä!:hyvä:

 

[Deleted member 5830]

Eniten tämä ilmenee nykyään siinä, että mietin jatkuvasti sitä, etten ole tarpeeksi hyvä, nätti, kaunis, mukava, fiksu, ystävällinen, kiva jne. poikaystävälleni. huomaan usein ajattelevani, että en riitä tällaisena kuin olen. Mielestäni tuo mies on jotain aivan täydellistä sekä luonteensa että ulkonäkönsä puolesta. Onhan se lapsellista joo, mutta ajattelen usein, että miksi tuollainen täyden kympin mies tyytyyn itseään paljon "alempaan". Tästä sitten kumpuaa ongelmia, otan liian herkästi itseeni ja käännän mielessäni asioita niin, että minussa on aina jotain vikaa. Tänään eräs tyttöystäväni sanoi aika hyvin: "eiköhän se osaa ihan itsekin päättää mikä on hänelle riittävää ja mistä hän tykkää ilman että sinun tarvitsee mustamaalata itseäsi".
Poikaystävän kavereistakin huomaan monesti ajattelevani, että he pitävät minua aivan dorkana ja ajattelevat luultavasti, että miksi tuo mies on tyytynyt minuun.

.

Lyhensin vähäsen koskemaan asiaa, jonka tunnistin omaan menneisyyteeni kuuluvaksi. Mä olin nuorempana samanlainen. Olin antanu edellisen miesystävän kohdella mua huonosti ja oppinut et sen mä ansaitsen. Kun pitkän yksinolon jälkeen löysin nykyisen mieheni, joka on fiksu ja komea ja kohtelee mua hyvin, mua alkoi pelottaa. Tuntui et mä en ansaitte tollasta miestä. Pelkäsin et tää hyvä, jonka olen elämään lyhyessä ajassa saanut otetaankin multa pois. Mein yhdessäolon eka vuosi meni noin, et olin koko ajan vähän varuillani, pelkäsin että koska todellisuus alkaa, mut kun aikaa on kulunut niin mä olen oppinu ajattelemaan eri tavalla. Enää en pelkää kaiken menettämistä. En myöskään pidä enää itteeni miestäni alempiarvoisena. Olen tyytyväinen siihen mitä olen saavuttanu elämässäni omilla teoillani ja sitkeydellä. Olen myös oppinu luottamaan siihen, et kun mun mies on mut ihan itte valinnut, et se mut myös tahtoo.

 

[violetti]

anix, olet osittain oikeassa. Koen ennemmin, että oon luonut omassa päässä sen täydellisen ideaaliminän, jota kohti tavoittelen. Välillä myös vertaan itseäni muihin, mutta suurin osa itsensä dissaamisesta liittyy siihen, että en ole sitä, mitä haluaisin itseni olevan.

Kouluaikoina olin kiusattu ja sain kuulla, kuinka outo jne. olen. Se loukkasi tosi paljon. Sain myös kuulla olevani läski jne. Muistan kuin eilispäivän, kun 14-vuotiaana sanoin ruokapöydässä, että vielä jonain päivänä olen senkokoinen, että kukaan ei voi sanoa minua läskiksi. No, seitsemän vuotta myöhemmin tein senkin sitten.

Musta ois vaan kiva opetella olemaan luonnostaan rempseempi ja olla viilamatta jokasta pilkkua ja pistettä. Että antas mennä vaan... Välillä olen siinä onnistunut ja jumalauta soikoon elämä on ihanaa, kun ei turhaa kontrolloi.

Mutta onneks on aikaa ja motivaatiota opetella arvostamaan itseään enemmän.

Heh, mun oli pakko pari päivää sitten peilata itteeni minuuttitolkulla ja todeta, että emmä oo niin sohvaperunannäköinen kuin luulen. Mun on ollut tosi vaikea opetella pois siitä ajatusmallista, joka muotoutui mun päähän koulukiusaamistraumojen myötä.

 

[voimakissa]

Itsensä arvostaminen juuri sellaisena on ei kyllä ole helppoa. Jos olis, niin kaikiltahan se onnistuisi. Multa onnistuu joskus, toisinaan ei. Nyt paremmin kun kroppa enemmän muistuttaa sitä korvienväliä, kun suuri ihanteeni kurinalaisuus alkaa viimein näkyä omissakin elintavoissa. Ja silti tulee niitä hetkiä, kun katsotaan peiliin ällöten mitä sieltä näkyy, ja nipistetään siitä inhottavasta jenkkakahvasta niin että sattuu. Koska saahan se sattua, mitäs olen niin paksu.

Minulla ainakin tuo itsearvostus kietoutuu hyvin tiukasti siihen, miltä näytän (tai koen näyttäväni). Ihan kuin kaikki ihmiset arvostelis minua sen mukaan, miten hiukset on tänään, tai pullottaako maha vähän. Toisaalta ne fiilikset mitä omasta kropasta saa, ihan vaikka juoksumatolla, on niin mahtavat, että eihän tätä vaihtais pois. Pitää vaan hyväksyä siitä ettei mulla ole, eikä millään treenillä tule, niitä ihania piiiitkiä mallin reisiluita. Pitää vaan katsoa ympärilleen ja tajuta että eipä niitä ole kaikilla muillakaan, ja kauniita naisia ovat silti. Tajuta ettei se ole ihmisen mitta, etten voi arvottaa itseäni sen mukaan koska en arvota toisiakaan.

Tuntuu vaan että on jotenkin helpompi purkaa näitä ulkonäköön liittyviä asioita, kuin siihen omaan luonteeseen. Kehitettävää kyllä löytyisi molemmista. Heikkoja hetkiä on tullut töissäkin, jälkeenpäin oikein hävettää miten tyhmästi ja nolosti osaan käyttäytyä. Haukun itseäni kun olen niin nössö ja luuseri. Miksi pitää olla tällainen nyyhkivä herkkis, kun voisi hoitaa homman kotiin suvereenisti, tyynesti ja tyylikkäästi? Ikää on jo tullut, joten luulis että sellainen aikuismainen hallittu käytös olisi ihan peruskauraa, mutta annapa tulla ensimmäinen konflikti ja taas mennään.

Vähän tyhjänpäiväinen postaus.

 

[kaunotar]

Hiton hyvin kiteytetty ANIX Samoilla linjoilla mennään :D :thumbs: