- Liittynyt
- 29.6.2006
- Viestejä
- 3
Olen 26-vuotias nainen, 174 cm. Ihan nätti tyttö.
Nuorempana sairastin anoreksian, asuin sen takia sairaalassa lähes vuoden mutta sen vuoden jälkeen sain innokkeen palata normaaliin elämään ja söin itseni pois hoidoista. Aina lapsesta asti olin liikkunut paljon, tuossa toipumisvaiheessa liikunta oli varsin epäsäännöllistä eikä ollenkaan tavoitteellista.
Kuukautiset alkoi sitten 16-vuotiaana ilman hoitoja, ne jatkui säännöllisesti 19-vuotiaaksi. Aloitin sitten e-pillerit. Mun paino on ollut koko ajan normaalilukemissa, tuolloin 19-vuotiaana se käväisi jopa lähellä 70 kiloa! Mutta kun aloitin opiskeluni ja muutin pois vanhempieni kodista, aloin treenailla enemmän ja syödä vähemmän. Kasvisruokavaliota noudatin 18-vuotiaasta lähtien, alkuvuodet en tiennyt miten pitää oikein syödä ja joskus vasta 20v opettelin hyödyntämään kasviproteiineja. Painoa tiputin ekan opiskelusyksyn aikana niin, että sinne 60 kiloon pääsin. Monta vuotta meni näin, laihduttelin vielä niin että peruspainoni oli 59kg ja siellä sen pidin. Aika rankkoja matkoja tein välillä, Alppi-vaelluksia ja kehitysmaareissuja joiden jälkeen sitten olin jo tuolla 56 kilossa. Sieltä aina tietty nousin matkan jälkeen nopeasti, olen niin perso herkuille ja oli tajuton nälkä aina monta viikkoa noiden jälkeen, keho halusi palata takaisin.
Mulla on aina ollut vaikeaa vaikka painon sain pysymään normaalina. Henkisesti siis todella ailahtelevaa, miessuhteissa erityisesti ja niissä tilanteissa kun mut jätettiin. Todella vaativa persoonallisuus olen, perfektionisti, ajan myötä pahentunut. Stressasin kaikesta: ulkonäöstä, treenistä, syömisestä, kouluarvosanoista, vapaa-ajan vietostani, aina jatkuva kontrolli. Itsemurhaa harkitsin ja kerran se oli hyvin lähellä, kännissä yritin hypätä ikkunasta korkeasta talosta, ikkunan särjin kuitenkin. Terapiassa en käynyt enää 15v ikävuoden jälkeen, aattelin ettei noista ajattelumalleista kuitenkaan parane ja että ei mua ymmärrä terapeutit ja että anoreksian kanssa tuun elämään elämäni. Koitin kyllä terapiaakin, mutta kukaan terapeutti ei ollut riittävän hyvä mulle ja en edes jaksanut antaa itsestäni niihin kanssakäymisiin mitään.
Tapasin pari vuotta sitten kesällä miehen, johon todella rakastuin ja hän rakastui muhun. Sairaalloisena kuitenkin sovelsin edelleen vanhoja käytösmallejani suhteessa, olin kamala. Samana syksynä treenaaminen yltyi, se oli päivittäistä. En koskaan ole punttia nostanut, mutta aerobicissä käynyt, niillä kaikista rankeimmilla tunneilla joissa on syke koko ajan kova ja tehdään irtopainoilla, sitten myös juoksin pitkiä matkoja. Paino kyllä pysyi siellä 59 kilossa, mutta rasvahan se lähti. Kun ennen joulua sitten tämä unelmamies jätti mut, mulla romahti maailma. En ollut puhunut ongelmistani enää ystävilleni sen syksyn aikana, ajattelin ettei ketään oikeasti kiinnosta ja että mä oon aina valittanut samoista ja aina ne on sanonut että hakeudu hoitoon. Tosiasiassa en ollut kunnolla edes käynyt kenenkään kanssa läpi noin 4 vuoden ihmissuhdetapahtumiani, en koskaan käsitellyt ongelmiani loppuun asti, porhalsin vain reippaana eteenpäin - eli siis todella ailahtelevana, draamahakuisesti, onnesta masennukseen ja taas onneen, miehestä mieheen...
Tuon romahduksen jälkeen en nähnyt mitään tietä ylös. Joten aloin puhua. Ensin veljelle, sitten vanhemmille, läheisille ystäville. Ja hakeuduin terapiaan. Meni kuukausi ensin että aloin taas hymyillä. Joskus sitten huomasin miten enää kaupungilla olevat ihmiset ei enää häirinneet läsnäolollaan. Puhuin ja kirjoitin, halusin takaisin sen miehen myös (mutta ei se halunnut mua). Itkin paljon. Urheilin kyllä edelleen paljon, sain siitä hyvää oloa, se oli terapeuttista kun sain purettua kaiken ulos, ja jumpissa mulla oli ystäviäkin. Oon aina ajatellut itse paljon tätä sairauttani, mutta tuona keväänä vuosi sitten ajattelin vielä syvemmälle. Mulla oli ne ajatukset jatkuvana taustakohinana päässäni, ja joillain pitkillä lenkeillä osaset aina naksahteli yhteen ja vanhat ongelmat alkoi ratketa. Harkitsin psykoterapiaan lähtöä, mutta omaa vapauttani arvostaen se tuntui ideana jo tosi pahalta. Keskeytin sen heti alkuunsa, kun halusin vielä yrittää itse kerran kunnolla yrittää vaikuttaa elämääni.
Oon siis pirun vahva ihminen. Paljon elämää kokenut. Tunnen itseni. Päätin että vaikutan käyttäytymiseeni konkreettisesti, muutan itseäni, kuuntelen itseäni, teen nyt ekaa kertaa työtä sen eteen että en olisi enää sellainen hirviö kuin olin ollut vuosia. Enitenhän satutin itseäni aiemmin, opettelin sitten rakastamaan itseäni. Ja sitten palasi rakkaus myös maailmaan. Ja yhtäkkiä huomasin, että mulla on ollut hyvä olla jo monta viikkoa. Sitten kuukausia. Nyt jo yli vuoden. Sellainen olo, että mokani olen korjannut parhaani mukaan, yrittänyt elää kilttinä muille ja asiallisena ongelmatilanteissa, läheisiä ihmisiä kunnioittaen ja hoitaen itseäni. Välillä tulee hetkiä että tunnen tehneeni väärin, yritän sitten korjata ne. Löysin myös viime syksynä astangajoogan, se sopi mulle täydellisesti ja on opettanut elämään hetkessä. Parisuhteessa en tosin ole ollut nyt aikoihin, se on iso aukko onnessani.
Kaiken tuon stressin ja itseni parantamisen lomassa mulla kuitenkin jäi kuukautiset pois. Lopetin silloin loppuunpalamisen yhteydessä e-pillerit, ne oli kiristänyt hermoja jo kauan ja mitä mä niillä kun ei ollut miestäkään. Gynekologillakin olen käynyt. Mun rasvaprosentti oli varsin matala vielä tänä keväänä vaikka olinkin painavampi, oli siis jotain 18 muistaakseni. Keltarauhashormonilla oon silloin tällöin yrittänyt käynnistää, kerran tuli silleen ihan niukat vuodot sen avulla, useimmiten ei tule. Meinaa siis että ei ole tarpeeksi estrogeeniä kehossa tuottamaan vuotoa, ja estrogeenihän varastoituu rasvaan.
Oon tosi koukussa liikuntaan. Välipäiviäkin pidän ja reissuilla pystyn olemaan liikkumatta mutta silloin monesti ei syökään riittävästi niin ei ainakaan liho. On mulla siis tässä vielä syömishäiriökierrettä. Nautin syömisestä, siksikin liikun että voin syödä enemmän. Mutta taustalla masentaa se, että menkat ei tule, ne on kuitenkin suht tärkeä osa naisellisuutta mulle. Ja kun muuten pidän nätiksi laittautumisesta, olen siis mieleltäni niin nainen nykyään. Juoksen nyt 1-2 krt viikossa, jumpissa sit käyny 2-3 krt ja astangajoogannut sit 1-2 krt/vk. Nyt ajattelin jättää jumpat kesätauolle. Se vaan että korvaan sen tavallisesti aina juoksulla, ja tuntuu et se kai se on pahin tässä rasvaprosenttijutussa?
Haluaisin niin että joku tekisi mulle vaikka ravitsemuslistan miten syödä, siis mun lempiruokien mukaan, niin noudattaisin sitä ja en liikkuis niin paljon tuhotakseni ylisyötyjä kaloreita. Toisaalta rakastan liikkumista, sen tuomaa hurmaa, hymyilen aina liikkuessa. Ja tykkään kehon haasteista, itseäni varten täysin liikun. Mutta oon kans niin kyllästynyt tähän nykyelämääni, haluaisin miehen ja tulla joskus raskaaksi, haluan asettua jonnekin ja elää niinkuin muut, tuntuu että olen usein niin yksin kun en edes alkoholibiletyksestä pidä..
Nuorempana sairastin anoreksian, asuin sen takia sairaalassa lähes vuoden mutta sen vuoden jälkeen sain innokkeen palata normaaliin elämään ja söin itseni pois hoidoista. Aina lapsesta asti olin liikkunut paljon, tuossa toipumisvaiheessa liikunta oli varsin epäsäännöllistä eikä ollenkaan tavoitteellista.
Kuukautiset alkoi sitten 16-vuotiaana ilman hoitoja, ne jatkui säännöllisesti 19-vuotiaaksi. Aloitin sitten e-pillerit. Mun paino on ollut koko ajan normaalilukemissa, tuolloin 19-vuotiaana se käväisi jopa lähellä 70 kiloa! Mutta kun aloitin opiskeluni ja muutin pois vanhempieni kodista, aloin treenailla enemmän ja syödä vähemmän. Kasvisruokavaliota noudatin 18-vuotiaasta lähtien, alkuvuodet en tiennyt miten pitää oikein syödä ja joskus vasta 20v opettelin hyödyntämään kasviproteiineja. Painoa tiputin ekan opiskelusyksyn aikana niin, että sinne 60 kiloon pääsin. Monta vuotta meni näin, laihduttelin vielä niin että peruspainoni oli 59kg ja siellä sen pidin. Aika rankkoja matkoja tein välillä, Alppi-vaelluksia ja kehitysmaareissuja joiden jälkeen sitten olin jo tuolla 56 kilossa. Sieltä aina tietty nousin matkan jälkeen nopeasti, olen niin perso herkuille ja oli tajuton nälkä aina monta viikkoa noiden jälkeen, keho halusi palata takaisin.
Mulla on aina ollut vaikeaa vaikka painon sain pysymään normaalina. Henkisesti siis todella ailahtelevaa, miessuhteissa erityisesti ja niissä tilanteissa kun mut jätettiin. Todella vaativa persoonallisuus olen, perfektionisti, ajan myötä pahentunut. Stressasin kaikesta: ulkonäöstä, treenistä, syömisestä, kouluarvosanoista, vapaa-ajan vietostani, aina jatkuva kontrolli. Itsemurhaa harkitsin ja kerran se oli hyvin lähellä, kännissä yritin hypätä ikkunasta korkeasta talosta, ikkunan särjin kuitenkin. Terapiassa en käynyt enää 15v ikävuoden jälkeen, aattelin ettei noista ajattelumalleista kuitenkaan parane ja että ei mua ymmärrä terapeutit ja että anoreksian kanssa tuun elämään elämäni. Koitin kyllä terapiaakin, mutta kukaan terapeutti ei ollut riittävän hyvä mulle ja en edes jaksanut antaa itsestäni niihin kanssakäymisiin mitään.
Tapasin pari vuotta sitten kesällä miehen, johon todella rakastuin ja hän rakastui muhun. Sairaalloisena kuitenkin sovelsin edelleen vanhoja käytösmallejani suhteessa, olin kamala. Samana syksynä treenaaminen yltyi, se oli päivittäistä. En koskaan ole punttia nostanut, mutta aerobicissä käynyt, niillä kaikista rankeimmilla tunneilla joissa on syke koko ajan kova ja tehdään irtopainoilla, sitten myös juoksin pitkiä matkoja. Paino kyllä pysyi siellä 59 kilossa, mutta rasvahan se lähti. Kun ennen joulua sitten tämä unelmamies jätti mut, mulla romahti maailma. En ollut puhunut ongelmistani enää ystävilleni sen syksyn aikana, ajattelin ettei ketään oikeasti kiinnosta ja että mä oon aina valittanut samoista ja aina ne on sanonut että hakeudu hoitoon. Tosiasiassa en ollut kunnolla edes käynyt kenenkään kanssa läpi noin 4 vuoden ihmissuhdetapahtumiani, en koskaan käsitellyt ongelmiani loppuun asti, porhalsin vain reippaana eteenpäin - eli siis todella ailahtelevana, draamahakuisesti, onnesta masennukseen ja taas onneen, miehestä mieheen...
Tuon romahduksen jälkeen en nähnyt mitään tietä ylös. Joten aloin puhua. Ensin veljelle, sitten vanhemmille, läheisille ystäville. Ja hakeuduin terapiaan. Meni kuukausi ensin että aloin taas hymyillä. Joskus sitten huomasin miten enää kaupungilla olevat ihmiset ei enää häirinneet läsnäolollaan. Puhuin ja kirjoitin, halusin takaisin sen miehen myös (mutta ei se halunnut mua). Itkin paljon. Urheilin kyllä edelleen paljon, sain siitä hyvää oloa, se oli terapeuttista kun sain purettua kaiken ulos, ja jumpissa mulla oli ystäviäkin. Oon aina ajatellut itse paljon tätä sairauttani, mutta tuona keväänä vuosi sitten ajattelin vielä syvemmälle. Mulla oli ne ajatukset jatkuvana taustakohinana päässäni, ja joillain pitkillä lenkeillä osaset aina naksahteli yhteen ja vanhat ongelmat alkoi ratketa. Harkitsin psykoterapiaan lähtöä, mutta omaa vapauttani arvostaen se tuntui ideana jo tosi pahalta. Keskeytin sen heti alkuunsa, kun halusin vielä yrittää itse kerran kunnolla yrittää vaikuttaa elämääni.
Oon siis pirun vahva ihminen. Paljon elämää kokenut. Tunnen itseni. Päätin että vaikutan käyttäytymiseeni konkreettisesti, muutan itseäni, kuuntelen itseäni, teen nyt ekaa kertaa työtä sen eteen että en olisi enää sellainen hirviö kuin olin ollut vuosia. Enitenhän satutin itseäni aiemmin, opettelin sitten rakastamaan itseäni. Ja sitten palasi rakkaus myös maailmaan. Ja yhtäkkiä huomasin, että mulla on ollut hyvä olla jo monta viikkoa. Sitten kuukausia. Nyt jo yli vuoden. Sellainen olo, että mokani olen korjannut parhaani mukaan, yrittänyt elää kilttinä muille ja asiallisena ongelmatilanteissa, läheisiä ihmisiä kunnioittaen ja hoitaen itseäni. Välillä tulee hetkiä että tunnen tehneeni väärin, yritän sitten korjata ne. Löysin myös viime syksynä astangajoogan, se sopi mulle täydellisesti ja on opettanut elämään hetkessä. Parisuhteessa en tosin ole ollut nyt aikoihin, se on iso aukko onnessani.
Kaiken tuon stressin ja itseni parantamisen lomassa mulla kuitenkin jäi kuukautiset pois. Lopetin silloin loppuunpalamisen yhteydessä e-pillerit, ne oli kiristänyt hermoja jo kauan ja mitä mä niillä kun ei ollut miestäkään. Gynekologillakin olen käynyt. Mun rasvaprosentti oli varsin matala vielä tänä keväänä vaikka olinkin painavampi, oli siis jotain 18 muistaakseni. Keltarauhashormonilla oon silloin tällöin yrittänyt käynnistää, kerran tuli silleen ihan niukat vuodot sen avulla, useimmiten ei tule. Meinaa siis että ei ole tarpeeksi estrogeeniä kehossa tuottamaan vuotoa, ja estrogeenihän varastoituu rasvaan.
Oon tosi koukussa liikuntaan. Välipäiviäkin pidän ja reissuilla pystyn olemaan liikkumatta mutta silloin monesti ei syökään riittävästi niin ei ainakaan liho. On mulla siis tässä vielä syömishäiriökierrettä. Nautin syömisestä, siksikin liikun että voin syödä enemmän. Mutta taustalla masentaa se, että menkat ei tule, ne on kuitenkin suht tärkeä osa naisellisuutta mulle. Ja kun muuten pidän nätiksi laittautumisesta, olen siis mieleltäni niin nainen nykyään. Juoksen nyt 1-2 krt viikossa, jumpissa sit käyny 2-3 krt ja astangajoogannut sit 1-2 krt/vk. Nyt ajattelin jättää jumpat kesätauolle. Se vaan että korvaan sen tavallisesti aina juoksulla, ja tuntuu et se kai se on pahin tässä rasvaprosenttijutussa?
Haluaisin niin että joku tekisi mulle vaikka ravitsemuslistan miten syödä, siis mun lempiruokien mukaan, niin noudattaisin sitä ja en liikkuis niin paljon tuhotakseni ylisyötyjä kaloreita. Toisaalta rakastan liikkumista, sen tuomaa hurmaa, hymyilen aina liikkuessa. Ja tykkään kehon haasteista, itseäni varten täysin liikun. Mutta oon kans niin kyllästynyt tähän nykyelämääni, haluaisin miehen ja tulla joskus raskaaksi, haluan asettua jonnekin ja elää niinkuin muut, tuntuu että olen usein niin yksin kun en edes alkoholibiletyksestä pidä..
