Nykyään hyväksyn, vaikka en vieläkään ole kedon kaunein kukkanen. Oikeastaan olen hyvin kaukana siitä. Pienestä pitäen olen ollut poikatyttö, tästä olen saanut kuulla äidiltäni paljon. Naisen, kun pitää näyttää naiselta, pitkine hiuksineen ja laitettuine kasvoineen. Isäni taas on aina jaksanut huomautella painostani. Koko ikäni olen urheillut, hieman tosin on aina ollut pudottevaa kropassa. Muutama vuosi takaperin hajotin olkapääni totaalisesti, ja heitin koko homman sen jälkeen aivan läskiksi. Kerrytin massaa aivan liikaa jalkojeni päälle, kumppanini vituillessa koko ajan painostani. Siitä on aikalailla tasan vuosi, kun inhosin olemustani enemmän kuin mitään.
Nyt taas paljon kevyempänä ja muutenkin aktiviisempana voin myöntää pitäväni ulkonäöstäni, tavallisen näköisenä poikatyttönä. On ollut mahtava huomata nyt, kun itsensä on alkanut hyväksymään sellaisena kun on niin ihmiset ovat kehuneet kauniiksi, hyvännäköiseksi jne. Taitaa kauneus tosiaan lähteä sisältä.
