Henkinen lukko..?

[Tinttailua]

Hei!
Elikkäs olen tässä treenailujen ohessa miettinyt tilannettani. Onko kukaan muu törmännyt tilanteeseen, että jokin estää jostain syystä sinua siirtymästä seuraavalle tasolle treenaamisessa (miksei syömisessäkin). Tiedän käytännössä miten minun tulisi toimia saavuttaakseni seuraavan tason treeneissä ja toteuttakseni yhden unelmistani mutta jokin estää. Jokin mitä en osaa määritellä.
Esim. Pystyn juoksemaan semmoisia 16 km lenkkejä ja olenkin unelmoinut puolikkaan juoksemista mutta jokin estää minua. Järki sanoo, että eihän tuossa ole kuin 5 km enää ja en epäile ettenkö jaksaiksi mutta jotenkin en vaan pysty. Tämä saattaa välillä koskea myös muuta treenaamista.
Ihan mielenkiinnosta kysyisin onko kukaan muu kokenut samanmoista vai olenko yksin tämän ongelman kanssa? Jos on joku kokenut niin mikä on ollut avuksi? Itsensä tutkiskelu, väkisin tekeminen vai mikä? Ja jos jotain apua saisi tai uutta näkökulmaa niin se olisi luultavasti avuksi.

 

[jebou]

Mulla oli ehkä vähän sama juttu kyykkyjen kanssa, tangolla ihan peace of cake, mutta heti kun iskee kiekkoja päähän niin ei mihinkää. Sama penkatessa, nyt se kulkee jo ja 40kiloakin liikkuu eli pelkästä tangosta on päästy eteenpäin ihan vaan tekemällä :D

 

[assis]

Tyly ehdotus: et halua tarpeeksi. Olet liian tyytyväinen nykyiseen. Eri asia sitten on, miksi aina pitäisi tavoitella seuraavaa tasoa. Joskus on hyvä olla sillä tasolla, kuin on. Ehkä uusi tavoitteellinen kausi tulee myöhemmin? Ehkä nyt ei vaan ole sen aika?

Yksi asia tietysti on, jos kaipaat seuraavalle tasolle sekä salilla että lenkillä että syömisessä - ehkä tässä on liian monta muutosta kerralla. Ehkä jos tänä vuonna juokset puolikkaan, ja sen jälkeen mietit, olisiko aika tehdä salitreenistä tavoittellisempaa?

Itse olen salilla usein yksinkertaisesti laiska. Jos joku tulisi viereen käskemään ja huutamaan ja lastaisi tankoon lisää painoja, kyllä mä varmaan treenaisin kovempaa. Olisinko onnellisempi? Ehkä, ehkä en. Olisinko onnellisempi, jos söisin terveellisemmin (ja olisin hieman laihempi) - ehkä. Todennäköisesti. Silti, elämässäni on nyt riittävästi muutakin (tärkeämpääkin) miettimistä ilman, että mietin joka hemmetin aterialla ja suklaapalan edessä: tahdonko? Tahdonko syödä tätä vai tahdonko olla laihempi. Olen armollinen itselleni, teen parhaani, ja tällä hetkellä se on tämän verran. Ja se riittää minulle.

 

[Delgado]

Mulla oli joskus samanlainen maastavedossa yli 70 kg painojen kohdalla. Ja nyt varmaan yli 80 kilon. :D

 

[Ninni_]

Mulla on ollu dieetatessa 54kg rajana, jonka alle en oo uskonut pääseväni. Ei vaan päänuppi ymmärrä, että voisi painaa esim 53kg. Mutta pian se nähdään!!

 

[Tinttailua]

Siis kysymys ei ollut siitä, että tahtoisin kaikissa nousta seuraavalle kovemmalle tasolle.
Olen itsekkin miettinyt tuota tahto kysymystä, että ehkä en vaan sittenkään tahdo juosta sitä puolikasta. Kuitenkaan en ihan tätäkään hakenut tätä tahto asiaa.
Jotenkin tulee mieleen epämääräinen pelko, että apua mitäs sitten?
Ei tämä nyt kuoleman vakavaa ole ja mulla on aikaa juosta se puolikas. Mutta jäin vaan miettimään tätä ja toisaalta koska se on ollut mielessä niin selvästi se mua vaivaa, niin ajattelin että olisiko jollain ollut samanlaista ongelmaa.

 

[Herhi]

Jos joku tulisi viereen käskemään ja huutamaan ja lastaisi tankoon lisää painoja, kyllä mä varmaan treenaisin kovempaa. Olisinko onnellisempi?

Minä olen onnellisempi. Tästä syystä tein suuren myönnytyksen. Entisenä "treenaan VAIN ja ainoastaan yksin"-tyyppinä aloin käydä miehen kanssa salilla. Se sanoo mitä tehdään ja paljonko laitellaan painoa. Ja kyllähän sitä laitetaan. Ja tekemisessä on ihan eri meininki kun ei tarvitse ite oikeastaan kelata mitään mitä sitten tekis.
Ja aika hyvinhän tuo tietää millä mä vielä jaksan. Ja eipä sitä yksin ois koskaan voinut koittaa esim penkkaamista paljonko menee. Luulin menevän paljon vähemmän.. Menee omaan painoon nähden yli 10kg enemmän. Liki 15kg. :D

 

[Kisuli]

Mä omistin kanssa tällaisen "henkisen lukon", kun piti kyykätä 50kg. Herrajee! Se oli pitkään vaikeeta. Ja vaikka poikaystävä oli takana avittamassa, niin ei. En mennyt alle 90 asteen ja en varsinkaan kyykännyt alas asti. Mulla tää juontu ihan perinteiseen "epäonnistumisen pelkoon", eli en edes yritä kun saatan epäonnistua. Ei tullut mieleen, että voisihan sitä onnistuakin :face:

Tätä "epäonnistumisen pelkoa" jatkui jonkin aikaa, kunnes analysoin, että on se nyt saatana, sun elämän isoin pelko on tällä hetkellä kyykätä 50kg! Ei oo sullakaan vaikeeta, hellanlettas sentään! Sit mä vaan puskin itseni yksi kerta salilla sellaiseen henkiseen tilaan, missä meen alas kyykyyn sen raudan kanssa ja nousen ylös, jos nousen. Sillä ei enää ollut väliä - väliä oli vain sillä, että menen alas. No, menin alas ja tulin ylös. Kahdesti.

Oli se hieno tunne! Tuntui kuin oisin voittanut kultaa olympialaisissa.

Nykyisin ei sitten oikeastaan minkään kokoiset raudat enää "pelota", positiivista jännitystä enemmänkin ja niiden kanssa opetellaan vain nostamaan (päälajina painonnosto).

Niin, että olisiko kyse epäonnistumisen pelosta? Tiedät, että pystyt juoksemaan 16km ja pystyt sen tekeen varmaan pari kertaa viikossa, jos oikein vaadittaisiin? Mutta et mene puolimaratonille, koska pelkäät enemmän epäonnistumista, kuin mitään muuta. Itse asetan rimaa välillä niin ylös, että se alkaa jo kadota näkyvistä ja siksi olen elämässäni jättänyt asioita kesken tai ollut aloittamatta lainkaan, koska lopulta ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin epäonnistua. Onnistuminen ei ole ollut enää realistista. Tai, onnistumiseen on tullut niin kovat paineet itseltäni, että enemmin jättää asian sikseen, koska oma usko on loppunut. No tässä nyt yksi näkökulma ja kokemus aiheesta. Mielenkiintoinen topic, kaiken kaikkiaan. Mä luulin olevani yksin tuon hölmön 50kg kyykky pelkoni kanssa...

 

[Mashaka]

Näin keittiöpsykologin näkökulmasta epäonnistumisen pelko kuulostaisi loogiselta. Tai jospa oletkin helposti pitkästyvää sorttia? (Verraten esimerkiksi ADD-häiriöiseen henkilöön, jolle on tyypillistä se, että nopeasti valmistuvat asiat kadottavat kiinnostavuutensa. Hän etsii jatkuvasti uutta jännitystä.)

Vai olisiko niin, että elämäsi sisältö tuntuu lattealta treenaamisen/ kilpailemisen ym. ulkopuolella? Silloin vastaus voisi löytyä siitä, että pelkosi jarruttaa sinua etenemästä tavoitteesi suhteen, koska sisäisesti tiedät, että saavuttaessasi "lopullisen" määränpääsi, tulet kohtaamaan epämiellyttävän tyhjiön. Jonkinlaista eksistentiaalista ahdistusta siis. Mitä kivaa sitten enää on, kun ei ole selkeää asiaa, jonka eteen taistella? Matkanteko on hauskempaa :>

 

[insensibility]

Epäonnistumisen pelkoa veikkaisin minäkin. Mulla oli sama juttu niinkin nolon asian kuin vapaalla tangolla kyykkämisen kanssa :D Ei vaan uskaltanut. Pelkäsin mm. sitä, että tanko heiluu (näyttää "nololta"), tekniikka kusee (tuhoan paikkani) ja että en jaksa kyykätä pelkällä tangolla yhtään toistoa. Siihen vaadittiin yks rohkaiseva tukihenkilö omalta punttikselta, joka kattoi vieressä kun teen ja opasti tekniikat sun muut. Ja sit mä kyykkäsin.

 

[harha]

Epäonnistuminen vai mikä lie, mutta jos nyt pystyt juoksemaan sen 16km, menee puolikast oikeasti heittämällä. Ilmoittaudu jollekin puolikkaalle, vaikka HCR:ään jossa on niin miljoona juoksijaa, ettei missään vaiheessa tarvi juosta yksin, vaikka kuinka vauhti hidastuisi tai hapottaisi. Aina löytyy sua hitaampia Toinen keino on suunnitella reitti niin, että et pääse sitä oikaisemaan, vaan matka tulee täyteen. Fiilis on uskomaton, kun saat sen tavoitteesi täytettyä - ja vaikka siitä nousee taas uusi rima, on itsetuntoa jo rutkasti lisää

 

[Parvati]

Vai olisiko niin, että elämäsi sisältö tuntuu lattealta treenaamisen/ kilpailemisen ym. ulkopuolella? Silloin vastaus voisi löytyä siitä, että pelkosi jarruttaa sinua etenemästä tavoitteesi suhteen, koska sisäisesti tiedät, että saavuttaessasi "lopullisen" määränpääsi, tulet kohtaamaan epämiellyttävän tyhjiön. Jonkinlaista eksistentiaalista ahdistusta siis. Mitä kivaa sitten enää on, kun ei ole selkeää asiaa, jonka eteen taistella? Matkanteko on hauskempaa :>

Mulle tuli juuri tämä sama mieleen, tavoitteesi on kuitenkin jo niin lähellä, että varmaan kuitenkin (ainakin) alitajuisesti tiedät, että tulisit onnistumaan.
Mutta mitä ajattelette tällaisesta, saavutetun tavoitteen jälkeisestä, tyhjiön kokemisesta? Enkä tarkoita pelkästään treenaamisen suhteen, vaan ylipäätään elämässä. Huomaan ainakin itse asettavani jatkuvasti mahdollisimman kaukaisia tavoitteita monellakin elämänalalla, niin että juuri tuo "matkanteko" kestäisi mahdollisimman kauan, ja olisiko sitten juuri tuon tyhjiön pelossa, mutta välillä huomaan jopa yrittäväni olla myöntämättä itselleni jo saavutettuja tavoitteita.

 

[assis]

Minä olen onnellisempi. Tästä syystä tein suuren myönnytyksen.

Tätä mä ehkä ajoin takaa: pitää miettiä, mitä oikeasti haluaa, ja sitten tehdä se. Mäkin oon treenannut poikien kanssa, ja vielä tulee päivä, kun palaan heidän joukkoonsa. Mutta nyt ei ole se aika elämästä, että haluaisin että kukaan huutaa mulle salilla, vaikka se tarkoittaisi isompia rautoja.

Jokaisella varmaan on noita kilomääriin liittyviä lukkoja. Mullakin oli, penkissä ja 60kg. 57,5kg meni aina uudestaan, mutta 2,5kg lisäys oli aina liikaa. Sitten muistaakseni yli vuoden kypsyttelyn jälkeen penkkasin sen. Eikä missään vaiheessa ollut pelosta tai tahdosta kiinni, en usko. Se ei vaan tullut. Epäilen, että halusin liikaa ja yliyritin. Paras maksimisuoritus on sellainen, jossa uskaltaa ottaa rennosti ja antaa mennä ja luottaa siihen, että kyllä mä jaksan. Tätä mä hoen kavereillekin salilla (ja itselleni tangon alla tiukan paikan tullen): mä osaan, mä jaksan, mä pystyn. Usein huomaa, että ihmisillä riittäisi tekniikka ja voima, mutta tahto puuttuu.

 

[Tinttailua]

Kyllä Mashaka ja Parvati porautui sinne missä se vika taitaa olla.

Mulle tuli juuri tämä sama mieleen, tavoitteesi on kuitenkin jo niin lähellä, että varmaan kuitenkin (ainakin) alitajuisesti tiedät, että tulisit onnistumaan.
Mutta mitä ajattelette tällaisesta, saavutetun tavoitteen jälkeisestä, tyhjiön kokemisesta? Enkä tarkoita pelkästään treenaamisen suhteen, vaan ylipäätään elämässä. Huomaan ainakin itse asettavani jatkuvasti mahdollisimman kaukaisia tavoitteita monellakin elämänalalla, niin että juuri tuo "matkanteko" kestäisi mahdollisimman kauan, ja olisiko sitten juuri tuon tyhjiön pelossa, mutta välillä huomaan jopa yrittäväni olla myöntämättä itselleni jo saavutettuja tavoitteita.

Tässäpä se ongelman ydin varmaankin on.. Mietin vaan tätä, että aika hassua koska urheilussahan voi ottaa aina uusia tavotteita, esim. juoksussa parempi aikatavoite, pitempi matka jnejne. Nyt koen, että kun juoksen sen puolikkaan joudun määrittelemään itseni uudestaan ja se on pelottavaa. VOI HUOUH!