Ei ole pakko katsoa sarjaa, tiedän, mutta silti olen katsonut ja tuon keskusteluun soraääniä.
Minusta hienoin "taistelukohtaus" oli juuri se, jossa joku ohi kulkeva sotilas teilasi vahingossa Tyrionin mutaan, josta tämä heräsi vasta, kun taistelu oli päättynyt :D. Lähes samaa tasoa, kuin Taru sormusten herrasta kirjoissa, joissa taistelua alustettiin varmaan 50 sivua ja taistelu taisi lopulta kestää n. puolitoista sivua. En koe mitään ylemmyyttä näistä mielipiteistä, ihan vain mielipiteitä muiden joukossa. Taistelut ovat mielestäni tylsiä siksi, että kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki. Ne eivät myöskään kuljeta juonta tai henkilöitä eteenpäin muuten kuin lopputuloksena ja lopputulosta varten ei tarvitse nähdä hidastettua miekanheilutusta viidestä eri kuvakulmasta.
Olen miettinyt, mikä sarjassa on oikeasti alkanut tökkimään ja miksi tästä aluksi pidin (siis sarjasta, kirja erikseen). Ensimmäiset kaudet oli minusta aivan uskomattoman huolellisesti tehty. Kaikki kohtaukset vaikuttivat siltä, kun ne olisi mietitty loppuun asti, kaikki toimi ja tämä oli omiaan luomaan hyvin todenmukaisen tunnelman (epäjohdonmukaisuudet ovat omiaan syömään uskottavuuden illuusiota). Henkilöt tekivät, mitä tekivät, omista motiiveistaan ja syistään johtuen. Lisäksi sarjasta puuttui lähes kokonaan todenmukaista tunnelmaa tappavat "elokuvamaisuudet".
Nyt näitä elokuvamaisuuksia tulee aivan jatkuvalla syötöllä. Eli esim. "saved by the bell" -tilanteita, joita on jo ruodittu moneen kertaan. Samoin sitä, että luodaan (mielestäni) tarpeetonta "jännitystä" sillä, että valitaan kuvakulmia niin, että päähenkilön ympärille ei näy kunnolla, jotta ruudun reunasta voi yhtäkkiä hypätä joku örkki. Samoin hahmoilla ei tunnu olevan enää elämää ja motiiveita, vaan koko homma näyttää enemmän siltä, että: "Juoni täytyy saada pisteeseen X, joten hahmon Y täytyy tehdä asia Z" sen sijaan, että hahmo tekisi jotain, josta seuraisi se, että juoni liikkuu johonkin suuntaan. Lisäksi hahmot tarvittaessa teleportataan milloin minnekin, jotta saadaan juoni liikkumaan edellä kuvatulla tavalla. Aiemmissa kausissahan ei ollut sellaista suoraviivaista pääjuonta, vaan asiat menivät milloin mihinkin suuntaan riippuen siitä, ketkä kohtasivat ja missä. Tämä oli ainakin minulle se asia, joka loi aitoa arvaamattomuutta, ei se, että tärkeitä henkilöitä saattoi kuolla milloin missäkin olosuhteissa.
